Olen taas vaihteeksi kovin väsynyt.

On jotenkin mennyt ylösalas, ei edes mitään suurta ja musertavaa. Aina vain pientä ja silti merkillisen painavaa, niin kuin lyijy tai kulta. Olisi paljon sanottavaa - tai siis ei erityisesti, mutta paljon kaikenlaista kuvailtavaa tästä vähäisyydestäkin - mutta en taas jaksa yhtään. Mitään.

Tuntuu kuin olisin pakattu meripihkaan tai umpimuoviin. Ja tarkoitus oli lähteä Pohjois-Karjalaan, mutta koko ajatus on vielä painavampi, vaikkei siihen ole mitään syytä. Sitä paitsi on opiskelupakkoa juuri nyt, koska laitoksen kirjasto on kiinni heinäkuun.

Lauantaina näki mukavia, tärkeitä ihmisiä - tärkeistä ihmisistä ei läheskään kaikkia, mutta onneksi vaihteeksi monia, joita ei hetkeen ole nähnyt. Ihmisistäkään ei tämä väsymys nyt ollenkaan tule. Vain minusta.

Vain minusta.