...Mutta onko se?

On vain sattumaa, että tämä minä, jonka silmien läpi katson maailmaa, tässä huoneessa, tässä hitaassa ja hermostuneessa elämässä, joka on sitä paljolti siksi, että ulkoisesti se on ollut liiankin helppoa, on juuri minä. Puhdasta sattumaa - ja uskomattoman epätodennäköistä sellaista kaikessa tässä elämien musertavassa paljoudessa. Ei niin, ettei aina vieläkin paremmin voisi olla; vielä pienempiä todennäköisyyksiä syntyä linnan perijäksi vanhaan kulttuurimaahan tai poikkeuksellisen, jumalaisen kauniina ja ekspressiivisesti lahjakkaana suoraan valkokankaita tai tanssinäyttämöitä kohti... mutta vähintään yhtä moninkertaisesti toiseen suuntaan. Olisi ollut paljon, paljon, paljon todennäköisempää syntyä kuolemaan lapsivuoteeseen missä tahansa kääntöpiirien välillä; kuolemaan verenvuotoon, malariaan, AIDSiin; sotien sivullisena, raiskattuna uhrina tai maamiinaan astuen; kuolemaan pimeässä sellissä kidutettuna ja muserrettuna sotilasdiktatuurin oikun vuoksi; nääntymään nälkään tai ripuliin jo ennen kuin edes olen saanut mahdollisuutta katsoa maailmaa tiedostaen sen ja itseni eron, olla minä ollenkaan.

Vain käsittämättömän vähäistä sattumaa. Onko siis ihme, että se epätasapaino tuntuu kohtuuttoman suurelta; että sitä on mahdotonta unohtaa? Ei, ei ole aina hoivaa näille takkuisille askeleille - mutta on sentään elämä, on rakkaita, on vapaus satunnaisen terrorin ja tautien pelosta... on vapaus olla kokonaan joku. Ei niin, että olisi helppoa löytää kohtaloa, jota toteuttaa, kun periaatteessa kaiken toteuttaminen on ainakin mahdollisuuksien rajoissa... mutta ainakin ne mahdollisuudet on. Olla niin perusteellisesti ja kokonaan minä kuin vain ikinä. Alusta loppuun. Ikuisuuden mittakaavassa tietysti on vuosi ja sata aivan yhtä lailla välähtävä tähdenlento - mutta ei sille, joka on tämä minä.

Kun voisi tehdä enemmän tasatakseen tilejä edes jotenkin. Mutta kun ei voi kuin vähän, niin tekee sitten sen vähän. Että yksikin toinen minä saisi mahdollisuuden. Yksi päivä ilman nälkää on enemmän kuin se päivä nälässä. Yksi päivä ilman sairautta on parempi kuin se päivä väsyneenä, pahoinvoivana, kivussa. Saati sitten yksi elämä, joka ei päättynyt siihen nälkään tai sairauteen. Saati sitten elämä, joka sai oppia ja kasvaa ja aueta ja muuttaa omalta osaltaan toisia elämiä. Yksi koulupäivä. Yksi vapauden päivä. Yksi hetki rauhallista lepoa on enemmän kuin maailma ilman sitä hetkeä. Koska se on minun hetkeni.

Koska se voisin olla minä. Niinpä se on minun elämäni. Minun ongelmani.

Ei tuo nyt ole edes varmaa, että Myanmarin hirmumyrskyapu saadaan perille, mutta toivoa on oltava. Ja ainakin World Vision sanoo sivuillaan jo jakavansa apua. Minä käytin tällä kertaa sitä. Tietty, jos ei sinne, niin muualle tarpeeseen menee aina Punaisen ristin katastrofirahasto.

Joko te?

(P.S. Tuli sitten mieleen, että varmaan tähän voisi nokkavasti todeta, että lähempänäkin on autettavia. Niinpä, kyllä onkin. Mutta juuri nyt on tämä. Huomenna ehkä jokin lähempänä ja toisella tavalla. Ei se velka ole huomennakaan vielä loppuun kuoletettu.)