Sitä tahtoisi kovasti esittää pystyvää, ihmiskunnan sekaan kelpaavaa, joten kiusaukset peitellä todellista laiskuuttaan ja saamattomuuttaan kasvavat aina vain.

Ja niin katsoo itseään niiden hämättyjen toisten peilistä ja kuvittelee, että hyvinhän tässä menee. Vaikka todellisuudessa ei etene ollenkaan.

(Jos kerran voi sujuvasti hämätä ihmisiä sosiaalisessa kontekstissaan, niin miksi ei voi soveltaa samaa hämäystaktiikkaa myös auktoriteetteihin? Professoreihin, tukivirkailijoihin, amanuensseihin, vastaanottovirkailijoihin. Että kyllä minä olen osaava; olen kunniallinen; olen suorittava; tunnen itseni parhaiten. Niin kai muutkin tekevät? Oleellistahan on vain sen asian sujuvuus läpi ja pois.

Mutta kun entäs jos osoittautuu, ettei osaakaan tarpeeksi...?)

Ihan kuin olisin taas palautettu lähtöruutuun. Ja vaikka toisaalta siten voisi suorittaa selviytymisradan paremmin, niin millä uskolla sen tekee, kun ei voi onnistua missään kuitenkaan? Kun onnistumisen todisteita ei vain ole.

(No, ainakin sain Amarna-velvollisuuteni viikonloppuna hoidettua sairastumatta enää kovin paljon enempää. Tänään on jo edetty kuumevaiheesta tukkoisuusvaiheeseen, joten kyllä se tästä.)

(Mutta se elämä?)