Kevät. Oikea kevät. Päivällä aurinko kaataa niin paljon voimaa suoraan ihon läpi, että sitä ei voi käsittää: se painaa kuin sula kulta ja samalla tekee omituisen kevyeksi. Yöllä lenkillä tuoksujen ja äänien sietämätön kauneus lyö reiän suoraan sydämen läpi kuin lihapiikki - sitä ei tahdo, koska se vaatii heräämistä, vastausta, mutta ilmankaan ei voi olla. Huumetta, jonka leviämisen kaikkien suonien läpi vääjäämätöntä vauhtia voi tuntea, laskea sydämenlyönnit kun se tapahtuu.

Feeniksin vuodenaika on alkamassa. Elämä.

Nyt voi ehkä taas jaksaakin jotain. Se pelottaa, mutta se on sentään mahdollista.

(Ei niin, etten olisi taas onnistunut välttelemään kirjoittamista - olen vain uneksinut ja suunnitellut sitä. Ja suunnitteluhan ei ole tekemistä, kuten Lissun kanssa perjantaina totesimme. Luulen kyllä, että syynä on se, että olen rankaissut itseäni, kun en perjantaina päivällä ehtinyt aikatauluttaa kolmea eri asiaa niin, että olisin voinut ehtiä statistiksi keijupeliin. En nähtävästi ole vieläkään tarpeeksi vahva toimiakseni riittävän nopeasti ja reippaasti, jos on monta asiaa päällekkäin. Tai sitten en vain olisi voinut ehtiä, kun takana oli se terveyssäikähdys, rekisterisäikähdys, lapsenvahti-ilta ja päivällä opiskelusäätökriisi. Joka tapauksessa olisin halunnut suoda sen itselleni, joten ei ihme, jos alitajuntani kiukuttelee vielä.)

(Mutta nyt, nyt on kesä. Kesä, joka rakastaa minua aina. Eikä minun tarvitse edes lomailla, en minä sitä siksi odota. Kesällä on päin vastoin mahdollista tehdä enemmän kuin minään muuna aikana, koska vain silloin voi tuntea oman voimansa ja erityisyytensä. Kesällä voi olla ihminen. Muina aikoina on jokin talviuninen pieni olento, jonka siivet raahaavat raskaasti. Kesällä ilma on niin paksuna auringonkullasta, että siinä kelluu ihan itsestään. Kesällä on oikeutettu olemaan elossa.)

(...Ja tämän jälkeen saa tietysti taistella Harmaan kirjanpitäjän kanssa, kun kehtaa esitellä näin paljon onnellisuussarakkeen vähäisiä rivejä kerralla. Mutta sittenpä taistellaan.)