Minun on nykyään loputtoman, hampaita kiristävän vaikea myöntää kuoppia ja suonsilmäkkeitä. Eikä suinkaan siitä hyväksyttävästä syystä, jonka olen joskus esittänyt, että hävettää pilata selviytymistarinaa paljastamalla, kuinka epätasainen se yhä on. Ei, vaan siitä syystä, että on muutama ihminen, joihin yhä vertaan itseäni, enkä haluaisi heidän voivan tuntea ylemmyyttä, kun minulla menee huonosti. Se on lapsellista, mutta siltä minusta vain tuntuu - kiehuvasti, pistävästi, viiltävästi. Take your pick, I feel it all.

Ihmisen kyky paeta ja vältellä on hätkähdyttävä. Tuntuu, että koko maailma pyörii vain sillä voimalla, mitä asioiden pakoilu tuottaa. Ainakin minä voin nähtävästi tehdä käytännössä mitä vain, jos vain on jotain vielä pelottavampaa, jota siten voi välttää. Pelotti se muu muutoin kuinka paljon tahansa.

Rakastan edelleen samoja kirjoitusmaailmoja, vaikka kirjoittaminen onkin hidastellut hetkittäin. Olen kuitenkin vältellyt sitä ainoaa keskustelua, jossa olisin voinut hehkuttaa niitä unelmia tai ainakin niiden lähimaastoa, jo pari kuukautta. Koska heti, kun pysähdyin ajattelemaan liian pitkäksi aikaa, aloin hävetä omia ideoitani ja ajatuksiani, kun ne eivät olleet samoja kuin toisten. Ja koska halusin enemmän tietoa ja selvyyttä kuin saatoin saada ja hermostuin todellisuuden ja haluamani ihannetilan eroon. Niin että sen keskustelun kannalta katosin varsin merkillisesti, vaikka olin vaikuttanut niin innostuneelta, enkä pidä siitä, että minusta saa noin ristiriitaisen kuvan. Silti en saa itseäni palaamaan keskusteluun.

Minulla oli muuan kohtaaminen hiljattain. Oikein hyvä kohtaaminen, eikä täysin odottamatonkaan. Lopputulos ei myöskään ollut odottamaton: oli etukäteenkin lähes varmaa, ettei siitä voisi tulla mitään sen enempää, ja jälkikäteen olin siitä täysin varma. Hetkellisesti se kuitenkin kohotti itsetuntoa ja sai minut tuntemaan itseni viehättäväksi. Mutta nyt olen taas varma, ettei minusta koskaan kukaan sellainen kiinnostukaan, josta voisi tulla jotain pitempiaikaista. Koska tosiasiassa sekään kohtaaminen ei todellakaan ollut niitä asioita, joita haluan ja tavoittelen. Ja jos uskallan avoimesti niitä tavoitella, olla ylpeästi "markkinoilla", tulen vain saamaan märästä rätistä naamalle ja halveksivaa naurua sen päälle.

On helppo sanoa, että mitään ei voi olla, jos ei uskalla tavoitella mitään, ja saavutuksien ollessa kyseessä se on tottakin. Mutta ihmisten suhteen voi menettää niin paljon enemmän, jos luulee itsestään liikoja...

Kushiel's Justice oli pettymys. Pidin edellisestä osasta, etenkin sen uudesta päähenkilöstä, mutta tässä osassa päähenkilö teki ärsyttävän epäloogisia typeryyksiä juonen vuoksi, iso osa maailmalla vaeltelusta oli minusta haukotuttavaa tarpomista (se, että se oli kirjaimellisestikin tarpomista, ei ole mikään tekosyy), eikä tiettyjen henkilöiden kohtalo tuntunut jumalaiselta ironialta vaan halvalta melodraamalta. Huomasin kesken kaiken kaipaavani niitä kirjoja, joissa vaihdellaan usean henkilön näkökulmien välillä, niin tylsistynyt olin. Oikeastaan ainoat sykähdyttävät kohdat olivat puhtaasti henkilökohtaisia viehtymyksiä eivätkä siten omanneet varsinaisesti mitään kirjallista ansiota (toinen oli päähenkilön tosirakkaan kainostelemattomuus ja toinen - hetkellisesti - se, että seikkailut veivät tässä osassa vaihtoehtoisen myöhäiskeskiajan Venäjälle). Eipä silti, ei toisinaan paljon tasokkaamman Mary Gentlen Ilario ollut yhtään sen kummempi kuin tämä.

Minua ärsyttää se, miten näytän luisuvan sivuun spekulatiivisesta fiktiosta; miten haluankin jotain muuta. Olen taas lukenut Hugo-ehdokasnovelleja ja pitänyt niistä noin puolta aivan tyhjänpäiväisinä. Vika voi tietysti olla siinä, etten ymmärrä jotain niiden hienouksia. Luultavasti onkin.