Se väistämättömän kiireisin asia tuli hoidettua. Olen myös jälleen päässyt talosta ulos kuten ihmisen kuuluukin ja sen seurauksena taas saanut monia ajatuksia palautettua perspektiiviin, niin kuin asioilla nyt on tapana asettua, kun uusia kuvia vyöryy jatkuvasti niiden yli ja ympäri (sen sijaan, että antaisi niiden istua paikallaan keskellä tyhjää pöytää, ahmia huomiotani ja paisua kuin käenpoikien). Kun kerran voi astua virtaan ja ottaa siitä sitten mitä itse tahtoo, niin miksi pysyä siitä sivussa ja odottaa, että lentokaloja loikkisi jalkoihin. Jos kokemuksien odottaa vain tulevan, joutuu vain katselemaan satunnaista suvantokohtien roskaa.

Mutta siltikään kaikkea ei voi hallita. Joskus kuitenkin ne lentokalat loikkaavat silmille: olen lukenut viimeisen puolentoista vuorokauden aikana kaksi kirjaa, joista toisen haluaisin lukemattomaksi ja toisen olisin halunnut lukea jo kaksi vuotta sitten, ja joista kumpikin vaatisi minulta enemmän sanoja ja ajatuksia kuin kykenen juuri nyt suorittamaan. Olen voimaton, laimea ja mykkä.

Ja jossain silmäkulmien takana on varjo. Pimeää ja sen keskellä jokin tunnistamaton uhkaava. Kieltäydyn kääntymästä ja katsomasta sitä, koska se on kuitenkin lopulta hölynpölyä, enkä tahdo olla niitä ihmisiä, jotka menevät todella kuvittelemaan jotain hysteriasyntyisiä hupsuuksia. Parempi pitää se siellä: entä jos sen karkottaminen maksaisi tämän ainoan erityisyyden, tämän keijuvaltakunnan poletin, tämän pakon ja poltteen jonnekin muualle? (Kun yritän muotoilla sanoiksi tuon vastapunnuksen välttämättömyyttä, en saa esiin mitään, mikä vaikuttaisi vähääkään loogiselta. Eivät ihmiset ole hahmolomakkeilla mitattuja; ei meillä ole tasamäärin pisteitä, oli ne sitten jaettu leveästi ripotellen tai suuriin äärimmäisyyksiin. Mutta mitä jos silti? Mitä jos kivun poistuessa pois otettaisiin myös sen peittävä huume?)

(Sitä paitsi mitään uhkaa ei edes ole: varjo on luonnollinen eikä sen keskellä piileksi mitään. Kipu johtuu elämästä ja siitä, että on tottunut sen ylenpalttiseen helppouteen eikä siksi viitsi uskaltaa. Kaikki elävät pelossa, pelosta ja pelkoon. Niihin pitää vain tottua: ne meitä pakottavat eteenpäin. Ei ole mitään helppoa selitystä. On vain totuttava.)

En kirjoittanut tästä kaikesta aamutreenikirjoitusta. Olen liian voimaton ja liian taitamaton kohdatakseni ajatukseni kokonaan.