Niin, kyllä minulla Annin rohkaisevan taivuttelun jälkeen oli vakaa aikomus saada muutaman tunnin ompelu hoidettua viime yönä ja suunnata Solmukohtaan aamukahdeksaksi.

Mutta kun piti nukkuakin. Eikä hoitanut asioita ajoissa. Tuhlasi valveillaoloajan välttelyyn. Ei löytänyt sitä hakasnauhaa, jonka ihan varmasti piti olla siellä renessanssipuvun tarvikkeissa, ja sitten ei tiennyt, miten selittäisi moisen katoamisen, ja sitten ei vain tehnyt, kun tulos ei kuitenkaan voinut valmistua. Mutta ei osannut myöskään vain todeta, että hitot, ja nukkua sopivasti ja herätä kuin herätäkin Solmukohtaan. Eikä tiennyt, mitä pakkaisi puoleksitoista päiväksi - vaikka iltajuhlan pukukin oli ihan selvillä ja valmis, paitsi ettei se ollut ihan tarpeeksi hyvä eikä ihan kuitenkaan... Ja hiukset olisi pitänyt värjätä, mutta kun ei saanut itseään ajoissa kauppaan, eikä tietysti voinut mennä puolivärisillä hiuksilla... Eikä tahtonut, ei tahtonut mennä katsomaan vierestä, kun toisilla ehkä olisi hauskempaa ja sosiaalisempaa ja palkitsevampaa (vaikka mikäs ihme se olisi, kun itse ei kerran ollut mukana viikon riennoissa ja olisi siten uusi tulokas? ja sitä paitsi miksi moista olisi pitänyt edes miettiä ja arvioida? olenko muka viisivuotias, pitääkö polkea jalkaa kun toisella on nätimpi mekko ja sen niiausta kehutaan?).

Ja nyt sitten onnistuin olemaan menemättä tapahtumaan, joka sentään tulee vain joka neljäs vuosi. Näkemättä lukuisia mukavia ihmisiä, joita ei nykyään koskaan näe, ja toisia, joita näkee liian harvoin. Menemättä johonkin, joka tosiaan on lähellä vain joka neljäs vuosi. Miten sitä voi onnistua olemaan niin epätoivoisen huithapeli, ettei moinen järjesty? Ei kyse ole vain sosiaalisesta paineesta, vaikka tietysti siitäkin. Toiselta osalta on kyse siitä, ettei oma elämä ole niin hallinnassa vieläkään, että saisi valmisteltua asiat kunnolla - etenkään, jos ne asiat ovat vähääkään ahdistavia. Valmisteltua, niin että niiden ahdistus pysyisi hallinnassa, eikä olisi tekosyitä paeta niitä.

Katson itseäni, valmistumatonta tilauspukua, sitä että istun yksin täällä kotona edessäni vähäinen, keskeneräinen fanfic (joka ei edes koskaan päädy julkisuuteen luomaan sellaista illusorista, etäistä sosiaalista yhteyttä), kun ennen mitään muuta elämässäni olisi juuri ihmisten parissa oleminen ollut tarpeen. Ja sitä en voinut onnistua kohtaamaan.

Minä en halua olla tätä. En halua. Mutta millä keinoilla tätä enää pystyisi muuttamaan, kun pelkillä päätöksillä se ei selvästikään tapahdu, eikä terapiavaraa enää ole? Ja kysymys on nyt ihan vakava, ei retorinen. Sillä minä todellakaan en halua olla pysyvästi tällainen pakeneva neuroosikimppu, niin sopivan  ironista kuin se olisikin nyt, kun olen taas kirjoittanut.

Millä tuo harmaa tyranni oikein tapetaan?