Olen liian vanha. Se tuli todistettua taas männäviikonloppuna larpissa, ja se tuli todistettua itselleni tänään, kun lukaisin Hesarissa olleen pariblogin viimeisen Potterin lukemisesta ja ärsyynnyin aivan turhan paljon kommentoijien mielipiteistä. Olenhan minä naureskellut fanikulttuurin hupsuutta ja lapsellisuutta kansainvälisissä kuvioissa, mutta jotenkin se oli aina turvallisen kaukana. Nyt, kun joutui lukemaan samoja kirjallisuuden vaikutteita tuntemattomia, kapeakatseisia ja ennen kaikkea enemmän kirjoittajan omasta navasta kertovia tyhmyyksiä, tajusin, etten TODELLAKAAN koskaan enää tahdo opettaa yläasteella kirjallisuutta - enkä ehkä lukiossakaan. En ole itse nopeaälyinen nero, joten luultavasti on paljon asioita, joissa minun täytyisi vain tunnustaa oppilaitteni ymmärtäneen paremmin, eikä minulla siten olisi heille mitään annettavaa eikä mitään kanttia arvostella - mutta silti toisaalta en voi enää hahmottaa nuoruuteen, kokemattomuuteen ja ennen kaikkea ehdottomuuteen perustuvaa typeryyttä enkä suvaita sitä niin, että voisin sympatian avulla johdattaa sen kohti vähän fiksumpaa ajattelua.

Ja ongelma ei siis ole nuoruuden typeryys: nuoruus on typerää ja ehdotonta ja kokematonta; se kuuluu määritelmään. Vaan minun kalkkeutumiseni niin, etten jaksa ymmärtää. Menin siis ohi vaiheesta, jossa lopultakin aloin olla pätevä sanomaan jotain, suoraan viisauden toiselle puolelle. Niin sitä pitää. Ei minusta ole mihinkään ammattiin, koskaan. Ei edes kuorimaan punajuuria, koska sitäkään en tehnyt niin nopeasti ja hyödyllisesti lauantaiaamuna kuin olin aikonut.

Eikä ainakaan perheenäidiksi, koska en koskaan enää tule löytämään ketään, jonka kanssa viitsisin perhettä perustaa. Ne, jotka voisin tahtoa, eivät tarvitse minunlaistani. Tajuavat pysyä kaukana tästä saamattomuudesta ja sen painolastista, ja vaikka tulisivat lähemmäskin, eivät näe mitään sellaista, että tunne voittaisi järjen.

Ai että ollaanko taas siinä suossa? Siltä näyttää.

Niin niin, pitäisi vain jaksaa tehdä nyt pakolliset riippakivet alta pois ja vaihtaa maisemia. Mutta en minä pysty vaihtamaan maisemia pitkään aikaan, kun en ole jaksanut tehdä läheskään sitä, mitä piti, edes sitten, kun suunnitelmat oli jo siirretty optimistisista realistisiin ja sitten väkisin kestettäviin. Ja mihin vaihtaisin? Teen periaatteessa niitä asioita, joista pidänkin, ainakin suunnilleen.

On edelleen aivan helvetin katkeraa yrittää tajuta, ettei tosiaan ole parasta A-luokkaa. Ei edes vaikka saisi unohdettua kaikki pinnalliset määritelmät ja keskittyisi vain siihen, mitä pystyy tekemään toisten hyväksi - koska ei jaksa tehdä.

Miksi koskaan ei jaksa? Ja tietenkin pitäisi vain tehdä, vaikka tuntuukin, ettei jaksa, koska sitähän elämä on. Mutta kun on alkanut taas koskea lähes koko ajan. Ja sekin masentaa: epäonnistuin jopa terapiassa, en tullut ihmiseksi. En korjaantunut. Epäonnistuin aivan kaikessa.

En ole kirjoittanut viikkoon tänne, koska en ole kirjoittanut mitään. En myöskään aamun pakollisia sivuja (paitsi siis jälleen tänään), koska en ole kyennyt etenemään graduasiassa. En ole ansainnut mitään, en edes kirjoittamistani. Eihän siitä mitään tule kuitenkaan, kun olen jo tuhlannut puolet elämästäni tekemättä niitä oppiajan kirjoja ja käsikirjoituksia ja käännöksiä ja kaikkea sitä.

Tässäkö tämä tulos todella on? Tässäkö se todella on, Jumala? Ja minä kun niin tietenkin kuvittelin olevani jotenkin erityinen.

No, ainakin moinen sokea ylpeys sai ansionsa mukaan.