Tässä parin päivän aikana on muotoutunut järkevän ja mahdollisen tuntuinen toimintasuunnitelma, joka on palauttanut toivoa ilmaan hiukan. Katsotaan nyt huomenna, kun pääsen neuvottelemaan asiasta paremmin. Voi se tietysti vielä olla laiva, joka ei vain tule tarpeeksi lähelle, ja tämä Titanic uppoaa kuitenkin... mutta katsotaan.

(Niin että meninkö sitten kuitenkin lukemaan Connie Willisin Passagen neljännen kerran uudestaan, vaikka minun ei enää pitänyt lukea kirjoja uudestaan kertaakaan? Enkä kyllästynyt siihen vieläkään, vaikka pelkäsin jo niin aloittaessani. Olin valmistautunut viemään sen takaisin hyllyyn koska tahansa, mutta enpä sitten voinutkaan. Se on yksi niitä harvoja mysteeripalapelejä, joita jaksan seurata uudestaan ja uudestaan. Uskon, että joillekin lukijoille sen turhauttavat sattumat ihmisten vältellessä toisiaan ovat liikaa, mutta minua ne eivät haittaa niin paljon, koska tapahtumat etenevät kuitenkin jatkuvasti. Jopa Titanic-kuvasto tuntui kestettävämmältä tällä kerralla - ymmärrettävistä syistä, joita en kuitenkaan aio tässä pilata paljastamalla. Merkillistä kyllä, en mitenkään tunne suurta kiintymystä kirjan henkilöihin... mutta en vain sittenkään kykene olemaan palaamatta siihen ja viehättymästä siitä aina uudestaan ja uudestaan. Luen sitä mieluummin kuin Hugo-voittajaa To Say Nothing Of The Dog: jälkimmäinen on minusta jo uuvuttavan monimutkainen, vaikka mainio olikin. Pitäisi hankkia Willisin uusimmat novellit käsiinsä ja katsoa, olisiko siellä tuoreemman tuntuista tavaraa kuin viimeisin Hugo-voittaja, Inside Job. Siinä oli mielestäni valitettavasti kaikki Willisin kestotrikit liian kuluneella tavalla.

Mutta Passage kiehtoi yhä.)