Viikosta osa on ollut hyviä konnektioita tärkeisiin ihmisiin, osa odotettua mutta silti pettymystä aiheuttavaa uupumusta (ja hermoilua työhön tarttumisesta), ja osa sellaista keskittynyttä hiljaisuutta, kun opettelee ajattelemaan itseään muiden kaltaisena toimivana, elävänä, sosiaalisena olentona.

Ja lisäksi ärtynyttä sanojen hakua, kun ne pakolliset sanat ovat jääneet vajaiksi, tarinat ovat hankalissa vaiheissa eikä ole ollut aikaa heittäytyä niihin määrätietoisesti... kun pitäisi taas tarttua työhön. Kun saan päähäni, että sanat tukkeutuvat jostain kohtaa, niin sitten nähtävästi rankaisen itseäni tukkimalla ne kokonaan. Ei vetele.

Lissun kanssa tänään Juno, joka oli yhtä viehättävä kuin odotinkin (olin huijannut ja lukenut sen käsikirjoituksen netistä - mutta se vain tarkoitti sitä, että nautin kielen hauskuuksista vielä enemmän, kun ne eivät menneet ohi). Ei se minusta mikään tyhjästä tullut ihme ollut: Buffyn parissa kasvanut sukupolvi on vain nyt lopulta osa normaalia kulttuuria. Silti: kaikin puolin mainio.