En halua pilata omalla kitinälläni edes jonkinlaista hehkutusta viime viikonlopun larppiputkesta, jossa kyllä sain kermat ja hillot kahdesta kakusta. Olin vähällä ruveta tässä vaahtoamaan siitä, miten todellisuudessa parhaat suomalaiset larpit ovat nykyään jo kaikkea muuta kuin niiden kokeiluteoreetikkojen tekemiä ja miten pelaajalle on kuitenkin eniten iloa vahvoista ja vaikuttavista henkilökohtaisista tunnekokemuksista, mutta en sitten viitsi. Kukin tyylillään, mutta toivoisin, että muistettaisiin, että teoreettiset analyytikot ovat hyvin pieni vähemmistö jopa suhteellisen korkeakoulutettujen larpinharrastajien parissa, joten suurimpaan osaan ihmisiä vaikutetaan paremmin elämyksillä kuin vieraannutetuilla intellektuellisilla harjoituksilla. Ja haluan vielä korostaa sitä, etteivät ne tunne-elämykset ole millään tavalla vähempiarvoisia! Se, mitä tapahtuu ihmisten välillä - se, miten yhteyksiä luodaan ja miten niitä hoidetaan - on käytännössä useimmille se tärkein taito. Suuret ideat kun kaatuvat juuri siihen, mitä ihmisissä tapahtuu. Niin että pitäkää te intellektualisminne, minä menen edelleenkin larppaamaan kehittääkseni tunne- ja sosiaalista älyäni sekä oppimaan itsetuntemukseni soveltamista käytännössä aina paremmin. (Niin, ja ne elämykset taas syntyvät vahvimmin, kun ympäristö antaa vahvan tunnelman ja kun tapahtumat luovat draamaa, eivät pelkällä ringissä istumisella.)

No, päädyin siis sanomaan sen kuitenkin. Ehkä se oli tarpeen.

Olin siis perjantai-iltapäivästä lauantaiaamuun auttelemassa Hopeavirrassa. Pelien päällekkäisyys aiheutti ongelmia, mutta halusin silti olla edes jollain tavalla osallisena, mukana sen ystävä- ja tuttavapiirin kanssa, jota muutenkin on nähnyt viime aikoina liian harvoin, ja näkemässä koko sen tunnelmallisen illuusion, josta tiesin odottaa juuri niin paljon kuin kotisivuistakin voi arvata. Niinpä vein proppeja, ajelin etsimässä kynttilöitä ja sitten olin parhaani mukaan avuksi keittiössä sen aikaa kuin ehdin - vaikka pilkkoa olisi kyllä pitänyt ehtiä enemmänkin. Ja kyllä, kyllä se kannatti: ehdin kuitenkin nähdä pelipaikan valmiiksi sisustettuna ja pelaajat hahmoissaan, olla pikkusivullisena mukanakin vähän, nauttia siitä hätkähdyttävän ylellisestä ja täydellisestä kokonaisuudesta... Juonistahan en toki pysty sanomaan muuta kuin sen, minkä näin ja ehdin pelinjohdolta ohimennen kysellä, mutta aivan hyvin sekin puoli näytti toimivan. Ainakin niin paljon, että minua kiinnosti kovin tietää, miten kaikessa kävi, ja sen perusteella, mitä sain innoissani kyseltyä eilen, kaikki, mihin pelinjohto pystyi vaikuttamaan, meni juuri niin kuin pitikin.

Sille, että noinkin suuressa pelissä eivät aivan kaikki pelaajat vain kykene ymmärtämään, missä menee kulttuurinmukaisen toiminnan ja pelin draamaan sopivan toiminnan ero, ei vain kai voi mitään. Se on kuitenkin aika vaikea ja paljon tietoa vaativa arvio. Minä - joka sentään olin lukenut pelimateriaalin vain kursorisesti - ainakin koin, että kokenut pelinjohto oli välittänyt kulttuurista, uskomuksista ja maailmankuvasta riittävän paljon, että sekin loi oman todellisuutensa. Yhteisön valtarakenteet ja muut suhteet olivat selviä ja vaikuttivat olemiseen, jopa minun, pienen satunnaisen orjan. Tunnelma ei siis syntynyt vain tavarasta, vaan myös tavoista ja olemisesta.

Tuo mahdollisuus katsoa ympärilleen ja uskoa olevansa jossain muualla on juuri sitä liian harvinaista herkkua - meikäläisissä larpeissa tunnutaan hypänneen sen vaiheen yli, että edes olisi yritetty luoda sitä kokonaisilluusiota, ja sen sijaan ylpeillään kokeellisuudella ja minimalismilla. Sori, mutta jos haluan pohtia elämän raadollisuutta ilman mahdollisuutta astua kokemaan toista maailmaa, teen sen mieluummin lukemalla klassikoita, joita muutenkin olisi pitänyt lukea. Niinpä siis, kun jouduin lähtemään Hopeavirrasta aamulla eteenpäin, oloni oli miellyttävän kylläinen: koin saaneeni muillekin aisteilleni jotain samanlaista kuin se ihana mausteinen ja kuivahedelmäinen jälkiruokakakku siirapilla ja saksanpähkinöillä, jota Hannis tarjoili minulle etukäteispalan ennen lähtöäni. Ylellisyyttä.

(Olinhan minä vähän hahmoakin leikkinyt, mutta se nyt oli pintaa. Toivon vain, etteivät orjaparkani puheet siitä, miten kamalaa olisi joutua lähtemään roviolle isännän mukana, pilanneet varsinaisten orjatarhahmojen halua sellaiseen, mikä kuitenkin olisi ollut kunnia! Se nyt vain oli looginen pohjustus sille, miksi äkkiä en ollutkaan enää siellä: oli syy karata. En minä enempää hahmoa olisi jaksanutkaan viime viikkojeni väsymyksen jälkeen ja ennen tiedossa olevaa toista peliä: halusin vain sen kaikkien aistien kokemuksen, olla hetken pala sitä. Ja sen sain. Ja toivottavasti olin vähän avuksikin.)

Kiiruhdin siis pelaamaan "aivan oikeasti", vaikkakin yhä palvelijahahmoa, Calbourne VII -peliin. Selitänpä nyt varmuudeksi, että valinta näiden kahden pelin välillä syntyi puhtaasta pakosta: olisin varmaankin halunnut kahdesta laadukkaaksi tietämästäni pelistä pitempään eli Hopeavirtaan aivan puhtaasti siksi, että se oli pitempi; 24 tunnin pelit kun ovat meilläpäin harvinaisia, ja olen aina pitänyt yöpymisestä in-game. Minun Calbourne-kampanjahahmoni ei myöskään ollut paikalla tuossa pelissä, joten sitäkään syytä ei ollut. En vain ehtinyt järjestellä asioita niin, että olisin voinut valita, ennen kuin Hopeavirta oli jo täysi, enkä halunnut säätää viime tipassa. Olin sentään iloinen, että saatoin jotenkin osallistua Hopeavirtaankin.

Tiesin sitä paitsi odottaa Calbournesta hyvää peliä etenkin ihmisten välisen draaman osalta. Calbourne on aina keskittynyt niin kutsuttuun "saippuaoopperaan", mutta nyt voi kyllä jo sanoa, ettei sitä tarvitse naureskella tai pitää jotenkin keinotekoisena! Calbournen pelinjohto ja erityisesti päävastaava Laura Airaksinen on joka pelin jälkeen kuunnellut palautetta ja ottanut siitä opikseen aivan esimerkillisen tarkasti ja tehokkaasti: pelit ovat todellakin kehittyneet kerta kerralta (muutenkin Laura&co tuntuvat olevan hyviä kuuntelemaan pelaajiaan: kun olen muutamassakin pelissä pelannut eri syistä eri hahmoja, olen aina saanut sitä, mitä olen toivonutkin, eikä se todellakaan aina toteudu, vaikka yrittäisi olla kuinka tarkka!).

Nyt Calbournen pelinjohdosta on siis tosiaan tullut aivan ammattimaista ihmissuhteiden ja tunteiden manipuloinnissa, ja heillä oli mahdollisuus näyttää se tässä pelissä poikkeuksellisen hyvin. Vaikka kyse on pitkästä kampanjasta, tämä oli oma, melko erillinen kokonaisuutensa, jossa oli mukana vain puolisen tusinaa jatkohahmoa, ja muut hahmot muodostivat erään vähäisen kartanon suvun ja palveluskunnan. Niinpä hahmohistorioista muodostui poikkeuksellisen selkeästi yhtenäinen temaattinen kokonaisuus: se, miten maksoimme isien ja isoisien synneistä, vihoista ja heikkouksista, sukupolvesta toiseen samoja virheitä toistaen ja niiden uhreiksi joutuen - kuin kirouksina mutta todellisuudessa vain juurikin inhimillisten vikojen ja onnettomuuksien ja yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien yhteisvaikutuksena. Osaksi juuri siksi, että tämä teema nousi niin selkeästi näkyviin, ei tuntunut ollenkaan epäluontevalta, että suuret salaisuudet selvisivät ja suuret draamat käytiin juuri tänään - eipä silti, ei se muutenkaan tuntunut siltä, sillä juonet oli myös rakennettu niin tiiviisti, että asioiden selviäminen nyt oli maailmansisäisesti loogista. Ennen kaikkea kuitenkin juuri tuo teeman vahvuus oli tämän pelin taidokkain ja tasokkain ansio.

Seuraavasta voitte toki olla mitä mieltä haluatte ja vähätellä kokemuksiani, jos ette satu tietämään, mistä puhun, ja että tämä todellakin on korkea kehu - mutta sekä Hopeavirta että Calbourne VII toivat minulle voimakkaita assosiaatioita Bednaya Nastyan teemoihin ja juoniin. Etenkin maaorjien onneton asema ja yhteiskunnan valtaisa eriarvoisuus olivat sellaisia, joihin koin saavani uutta, henkilökohtaista kosketusta ja kirjoittamisen kihelmöintiä sormenpäihin. Luulisi, että Hopeavirta olisi herättänyt näitä oman fanituksen fiiliksiä vielä enemmän, kun nyt Venäjälle sijoittui - mutta sen tapahtuma-aika oli kuitenkin tuhat vuotta aikaisempi ja yhteiskunta, hämmentävää kyllä, jopa tasa-arvoisempi ja muutenkin vähemmän jähmeä. Tavallaan sen kulttuuripohja toimi kuitenkin assosiaatioissani vahvistavana taustana.

Calbournen maailma on jyrkässä, vuosisataisessa luokkajaossaan sen sijaan hyvinkin samantapainen kuin 1800-luvun alkupuoli Venäjän "eurooppalaisemmissa" osissa.  Tekniseltä tasoltaan Calbourne on toki lähempänä renessanssia - mutta eipä se siitä kovin paljon pitemmälle ollut vielä päässyt tuollakaan, noin käytännössä. Vaikka Calbournen maailmassa ei varsinaisesti ole orjuutta, yhteiskuntaerot ovat niin suuret, että yhtä hyvin voisi olla, ja lisäksi miesten ja naisten eriarvoisuus on hyvin selvä. Niinpä palvelusasemassa olevat aviottomat lapset ja aviottomien lasten äidit ovat todella onnettomassa asemassa - täysin riippuvaisia muiden armeliaisuudesta... tai armottomuudesta. Ja niin ovat ylipäänsä naitettavat naisetkin: rakkaudesta ei toivoakaan muilla kuin ehkä poikkeuksellisen onnekkailla kohtuullisen korkean aatelin tytöillä, jos nyt sattuu tuuri käymään. Aviouskollisuus? Virallisesti totta, todellisuudessa outo poikkeus. Avioituminen oman säädyn ulkopuolelta? Kunniatonta, kummaltakin. Naisen oikeudet väkivallan tai raiskauksen sattuessa? Um, mitkä oikeudet? Mikä väkivalta? Ja raiskauksesta on seurauksena vain kunnian menetys.

Kaiken tämän myötä oma hahmoni ja hänen nuorena saatu avioton tyttärensä kärsivät juurikin noista miesten oikeuksista ja heikkouksista samalla tavoin sukupolvesta toiseen - joskin sitten saivat onneksi edes hiukan armoa, josta ainakin oma hahmoni oli suorastaan järkyttyneen kiitollinen. Toisaalta kumpikaan, ei äiti eikä tytär, voinut saada sitä, jota hiljaa ja nöyrästi rakasti - äiti, koska isien synnit paljastivat odottamattoman sukulaisuuden, tytär, koska rakas tietenkin halasi korkeammassa asemassa olevaa ja siten enkelimäisen hohdokasta naista. Jos eivät nämä juonet olisi jo tuoneet niin vahvoja assosiaatioita BN:ään, että minun oli puoli tuntia ennen loppua luovutettava ja mentävä keittiöön lepäämään (omat juoneni olivat kuitenkin jo selvinneet, enkä vain enää jaksanut tunnevyöryjä), niin sitä lisäsivät vielä vanhemman sukupolven veljesmurhat, myrkyt ja onnettomat, epäsäätyiset ristiinrakastumiset (merkityksettömien aviottomien lasten lisäksi siis!), joista sitten nykyinen sukupolvi maksoi nyt paitsi tiedon tuomilla kärsimyksillään ja omilla kostonyrityksillään, niin jo epätoivoisen kauheilla ja täysin loogisilla luonnevioillaankin.

Kun kysyin, Laura sanoi, ettei juurikaan ole katsonut telenoveloita eikä ollenkaan Bednaya Nastyaa, joten kyseessä ei ollut edes tietoinen (tai tiedotonkaan) vaikutteiden poimiminen. On näköjään vain niin, että jotkin asiat... toimivat. Vetoavat meihin vahvasti paikasta ja ajasta toiseen. Soivat todesti, saavat meidät tuntemaan ja järkkymään ja muuttumaan, vaikka kuinka meille yritetään sanoa, että yksittäisten ihmisten tunteet ovat kliseitä. Mutta kliseet ovat kliseitä juuri siksi, että ne ovat tosia. Taitona on saada meidät näkemään ne, pysähtymään niihin, tajuamaan se. Samalla tavoin kuin BN oli tehty sillä taidolla, vaikka sitä näkemättä oli helppo vähätellä, samalla tavoin niin oli tehty Calbourne VII.

Minä sain tänä viikonloppuna kahdesta maailmasta parhaat palat. Sain hurmoitua kaikilla aisteillani toisesta ajasta, paikasta ja yhteisöstä... ja sitten täyttää itseni toisen ihmisen tuskalla ja toivolla, myötätunnolla ja surulla vahvemmin kuin olin odottanutkaan. Toki olisin tahtonut myös voida katsoa Hopeavirtaa syvältä sen maailman naisen sisältä ja nähdä Eymund Kettilinpojan hautarovion; toki olisin kaivannut Calbournen-hahmoni romanssin toteutuvan (ja ehkä myös nähdä kartanon enemmän kartanona)... mutta niitä en olisi voinut saada realiteettien ollessa mitä olivat. Näin ja koin kaksi sydämellä, omistautumisella ja vahvalla kokemuksella tehtyä peliä. Kukaan, joka väittää, että ne olivat tavallisia tai keskinkertaisia, ei todella tiedä, mistä puhuu.

Se oli sen arvoista. Olen aivan valtaisan kiitollinen.