Muistatteko (te, jotka olette tarpeeksi vanhoja siihen) sen muinaisen television tietoiskujen alkuspotin, jossa käsi napsautti sormia ja käänsi sitten näkyviin liekin kämmenellä?

Sanat ovat minulle jotensakin kuin se pieni liekki siinä kämmenen yläpuolella. Tulevat tyhjästä, noin vain napsaisulla, joka sekin on mysteeri, ja silti ihme tapahtuu... ja sitten niitä ihmettelee siinä kädellä ja yrittää epätoivoisen varovasti olla hengittämättäkään, jotta ne eivät karkaisi.

Tietysti ne karkaavat. Aivan liian usein. Tai vain lepattavat ja sammuvat. Ja sitten sitä yrittää hakea niitä uudestaan jostain, jostain... sillä jostainhan ne vain tulivatkin. Haroo käsillään tyhjää joka ei kuitenkaan ole aivan tyhjää; jossa aistii kyllä vilahtavan niitä lämpimämpiä kohtia, niitä pieniä liekkejä joita ei kuitenkaan näe ennen kuin saa ne kiinni ja käden heijastukselle.

Pah. Puhun taas tulia ja tuulia. Kyse on vain siitä, etten ole saanut kirjoitettua tarpeeksi helposti ja olen ollut liian kuriton tai kiireinen kirjoittamaan pelkällä rutiinilla ja jääräpäisyydellä, niin kuin kuitenkin suurimman osan ajasta kaikki työ on tehtävä. Kirjoitettava vain. Ja nyt olen heilunut hajamielisesti odotellen, että sanat tekisivät työn puolestani niin kuin joskus suuren inspiraation hetkinä, vaikka tiedän, ettei niitä kannata odotella. Kyllä ne pitää pyydystää ja pistää riviin ihan itse, vaikka siitä onkin vaivaa ja riesaa.

En vain tiedä, mitä sanoja juuri nyt oikeastaan metsästän. On totta, että kun olen alkanut saada itseni pakotettua kirjoittamaan sitä päivittäistä raakatekstiharjoitusta, en tule automaattisesti kirjoittaneeksi tänne. Tuntuu, että tänne pitäisi kirjoittaa vain mietittyä tekstiä, jolla on jokin tarkoitus ja sen tarkoituksen sanelema muoto. En vain oikein ole vielä varma, että osaan kirjoittaa tarkoituksellisesti ja muotoon. Tai että minulla olisi tarpeeksi sanottavaa mihinkään oletusarvoiseen muotoon. Kai sekin on vain asennekysymys... mutta juuri nyt asenteenikin ovat vähän niin kuin piirileikissä. Ihan samat ne ovat edelleen - kai - mutta hypähtelevät vain kovasti ympäriinsä.

Ja kiintopiste, hurmion ja kaipauksen ankkuri, on jossain kaukana ja tietymättömissä. Mikä se sitten onkaan taas tänään, tai huomenna. Merkki otsassa kihelmöi, mutta ei se kerro suuntaa eikä anna vastauksia. Ja kun tuntuu, että totuudet ovat vain ohuen tuliverhon takana, turhautuu uudestaan ja uudestaan - tietää, ettei siitä sen enempää pääse läpi kuin koskaan, mutta turhautuu silti.

Eivät nämä ole minun sanojani. Ne ovat sietämättömän teennäisiä harhakuvia. Enkä minä tiedä, mitkä sitten ovat minun. En tänään, kun olen taas irti itsestänikin. Etsimässä kiinnekohtaa. Enkä tiedä, kumpi on kumman syy ja kumpi seuraus: sanat vai unelma, unelma vai sanat. Kumpi luo kumman; kumpi siis on totta?

Enkö koskaan saa tietää?