Nimien keksiminen tarinoille on mahdoton päänvaiva! Se vaatii jotain sellaista taitoa, jota minulta ei toistaiseksi löydy ollenkaan - ei luontaisesti, ja jos on joskus löytynyt harjoitusta, eipä löydy enää. Ei muruja hyllynnurkassa, ei riekaleita ikkunoiden reunoilla. Ei sen vertaa, että tietäisin, mikä se taito on.

Luultavasti sitä samaa ainetta, josta teräväsanainen nokkeluuskin nappaistaan ja sekoitetaan. Koska senhän olemme jo todenneet olevan täysin ulottumattomissani. Valitettavasti vain nimeäminen on pakollista.

Ei niin, että tällä hetkellä edes tarvitsisin nimeä muulle kuin rävellykselle, jonka tulee näkemään ehkä noin kolme ihmistä koskaan (verrattuna muutamaan, jotka saatan jopa laittaa jonnekin periaatteessa julkiseen levitykseen, tai ainakin vain huolimattomasti salattuun). Jostain syystä nyt vain kuitenkin haluan koristella ja pakata sen kaikkien tapojen ja taiteiden mukaan ennen kuin luetan sen niistä noin kolmesta toisella (kun nyt kerran tyhmyyksissäni lupasin). Haluan, että se näyttää... oikealta. Kaikista niistä ominaisuuksista huolimatta, jotka tekevät siitä joka tapauksessa kaikkea muuta. Useillakin "oikean" määritelmillä kaikkea muuta. Mutta vähät minä siitä. Se tarvitsee nimen.

Eikä minulla ole mitään tajua siitä, mistä sen rakentaisin. Jos teksti on tanssia, nimi on enemmänkin jotain ihan muuta. Uimahyppy ehkä. Tai voltti. Enkä oppinut koulussa puolivolttiakaan. Selkäni ei taipunut siihen vauhdittomaan versioon eivätkä kädet kantaneet siihen vauhdilliseen. Entä jos sananikaan eivät taivu? Entä jos keksimiskykyni ei kanna?

Entä jos olen aina näin sekava?

Eipä tänään muuta. Liian monta tarinaa kesken, liian vähän aikaa, liikaa turhautumista omien kuvien kapeuteen ja siihen, että päivässä kuitenkin niin suuri osa luetusta on väärällä kielellä, eikä siitä luetusta tahdo luopua kuitenkaan.