Viikonloppu oli poikkeuksellisen ja yllättävän sosiaalinen ja jätti jälkeensä yllättävän tyytyväisen ja ihmiskunnan jäseneksi kykenevän olon. Mikään asia ei sinänsä ollut mitenkään suurellinen ja dramaattinen, mutta kun yhteensä tuli monta pientä tai keskikokoista positiivista juttua, on kaikkiaan hämmentävän hyvällä tuulella. Jo ihan se, että jaksaa sosiaalisuutta muutaman päivän putkeen eikä silti ole sen jälkeen aivan poikki, tuntuu hyvältä. Ja se, että vaikka kaikki sosiaaliset asiat eivät mene aivan täydellisesti, niistä tilanteista voi selvitä yhäkin hyväntuulisesti ja draamoitta.

Sosiaalisuuden ongelma on vain tietenkin se, että aika ei riitä. Ja kirjoittamiseen on riitettävä. En vieläkään osaa ratkaista tätä kauheaa ongelmaa - pitäisi kai vain nukkua vähemmän, mutta onko se mahdollista, kun jaksaminen muutenkin on rajallista ja opiskeluunkin pitää riittää energiaa? Väsymys väsyttää henkisestikin, eikä sitä riskiä voi nyt ottaa.

Sentään kirjoittamisen ilojakin viikonloppuun on kuulunut: ystävä piti eräästä tarinasta... ja piti siinä juuri niistä oikeista asioista, niistä joista itsekin pidän. Arviointikykyni ei siis ole täysin hukassa. Nyt on helpompi saada itsensä kirjoittamaan loppuun sen tarinan vaikeuksia tuottaneen (ja yhä tuottavan) kakkososan, kun tietää, että on joku, joka odottaa sen lukemista. (Kolmonen on jo valmis, mutta kun luin ne peräjälkeen, totesin, että oikean vaikutelman saamiseksi siitä osasta on ensin saatava kakkososa sellaisena kuin sen pitäisi olla... mutta ei vain vielä ole.)

Lauantaina sorruin pitkästä aikaa kangaskaupassa. Sortuminen ei kuitenkaan ollut suuri ja sen kohde oli poikkeuksellisen ihastuttava. Niinpä sallinen itselleni tämän kerran - en ole tainnut ostaa kangaspalaakaan puoleen vuoteen, joten armoa voi ehkä antaa. Sitä paitsi olin perjantaina edennyt reippaasti tämänhetkisessä ompelutilausprojektissa, joten palkkio oli ehkä paikallaankin.