Eivät auta suuret sanat, ei vaikeneminen. Ei auta päättäväisyys, järki, ja pakokauhuakin voi näköjään venyttää masokistisen pitkälle. Joskus jokin yhtäkkinen murunen loputtomassa tiedonvirrassa pysäyttää, viiltää terävästi, saa tajuamaan, kuinka paljon koko ajan menettää - mutta sitten se taas on niin helppo unohtaa. Unohtaa, että ihmisiä tulisi tavata, tai heistä irtaantuu. Unohtaa, ettei aika pysähdy, ei vaikka kuinka niin luulisi. Unohtaa, että toiset kokevat romansseja ja tekevät asioita porukalla ja matkustavat ja ovat hyödyllisiä. Unohtaa, koska ei kykene antamaan itsensä elää, kun ei tee niitä asioita, jotka siihen ensin tarvittaisiin.

En halua enää reflektoida juuri mitään, koska en halua nähdä, miten kapea olemassaoloni on verrattuna mihinkään, mitä se on ollut, voisi olla tai tulisi olla. Enkä silti osaa ottaa niitä askeleita, jotka voisin, kun aivan itse kuitenkin olen nyt vastuussa tästä kapeudesta.

Kuinka helvetissä ihmiset selviävät tästä? Kuinka perkeleellisen viallinen kappale minun täytyy olla, ettei mikään määrä älyä (muuan ystävä väitti juuri hiljan, että olen yksi älykkäimmistä hänen tuntemistaan ihmisistä, mikä lämmitti kovin, vaikken tiedeälytyyppiä kyllä olekaan) eikä viisautta (onhan sitä nyt jo täytynyt elämänkokemuksen ja terapian ja kaiken myötä tulla) eikä hyviä pyrkimyksiä riitä tekemään minusta ihmistä, joka uskoisi voivansa osata yhtään mitään. Sillä enhän minä tosiasiassa osaa. Ei minulla ole mitään kykyjä. Paitsi ehkä pienessä määrin sanat, eikä niistä mitään elämää saa. Miten ne toiset kympin keskiarvon otukset kykenevät vain tyynesti manageroimaan, organisoimaan, johtamaan, kehittämään, etenemään uralla... tai vaikka edes opettamaan kekseliäästi ja tehokkaasti? Miten sellaista tehdään? En minä ymmärrä.

En minä osaa. En minä tiedä. Ei tästä fiksuudesta ole piruakaan hyötyä. Yhtä hyvin voisin vain siivota, koska en minä koskaan pysty ottamaan vastuuta mistään enää.

Olenko siis tosiaan loppuelämäni nilkku?

Nyt ei auta enää edes auki oleva tarina. Nyt pitää mennä vähäksi aikaa itkemään.