Tämä olisi vähän niin kuin vastauksena L:n kommenttiin kiukkuaamumerkinnässäni.

En oikeastaan koe, että kyse olisi vihasta, siitä terveestä heräämisestä omien rajojen asettamiseen. Vaan sellaisesta pienemmästä rajankäynnistä. Ensiksin siitä, että kun on vähän enemmän energiaa kuin joskus, niin huonoa päivää ei tahdokaan sivuuttaa vain masentumalla ja siten olemalla kiltisti hiljaa ja häiritsemättä maailmaa, vaan tekee mieli purkaa huonoa oloa ulospäin, eikä aina vain pysty tekemään sitä rakentavasti. Ja toiseksi siitä, että väkisinkin tulee yhä yksittäisiä asioita tai ihmisiä, jotka onnistuvat suututtamaan tai loukkaamaan, ja siihen tahtoo reagoida. Tahtoo sanoa, että tämä nyt ei ole hyvä, mutta ei tahdo, että siitä aiheutuisi maailmanloppu sen asian tai ihmisen suhteen.

Kyse ei siis ole siitä, että tappelisin alkuperäisen kiltteyden kanssa. Siitä pääsin jo joskus eroon, mutta tilalle tulikin sitten kurjempaa: te kauemmin tunteneet kyllä muistanette, miten inhottavan nopea ja leimahtava temperamentti minulla on ollut. Senkin näkymiseen oli tietysti syitä (kuten se, että jossain oli pakko oireilla väkivaltaisen suhteen traumoja, kun ei niitä kestänyt avoimesti tuntea), mutta silti ne vuodet, joina se aiheutti minulle paljon hankausta yhteisten asioiden tekemisessä, ajoivat opin turhan perusteellisesti kotiin, vaikka sitten vähän myöhässä. Minusta tuli uudestaan pelästynyt kiltti tyttö. Päiväkirjassa pystyi selittämään niin paljon, että vähitellen ehkä toivoi ihmisten antavan vanhat anteeksi, mutta en ole oppinut uudestaan ilmaisemaan harmistusta. Enkä ristiriitoja. Pakenen yhä väittelyitä, vaikka ne olisivat periaatteessa hyväntahtoisiakin. Pelkään, että päädyn taas sanomaan jotain pahasti ja palaan paarialuokkaan (josta tietenkään en kaikkien mielessä ole koskaan päässyt, mutta sen kanssa nyt on vain elettävä). Ja sitten, kun en osaa, päädyn kuitenkin olemaan terävämpi kuin halusin ja tarkoitin.

Haluaisin voida luottaa siihen, että ihmiset hyväksyisivät myös sen, että huono päiväni voikin näkyä ärtymyksenä eikä vain vetäytymisenä omaan huoneeseen ja peiton alle. Edes välillä. Tietäisivät, ettei se nyt niin merkittävää ole. Ja että jos jostain todella tulee sanomista, sekään ei tarkoita maailmanloppua.

P.S. Jos en tahdo, että minua neuvotaan, koska olosuhteista johtuen koen sen minua latistavana ja neuvojaa nostavana (vaikka ehkä vain alitajuisesti, ja vaikka ehkä olenkin vain yliherkkä), niin tarkoittaako se sitten sitä, ettei voida olla ystäviä ja puhua jostain muusta? Ettei voida jakaa mitään muuta kuin minun masennustoipumiseni? Se nyt ainakin kertoo, että olen ollut vain itsetunnon pönkityksen keino!