Miksi pirussa saan ne muut hahmot kuulostamaan iskevämmiltä ja luonteenomaisemmilta kuin lempihahmoni? Ei voi eikä saa olla totta, että sitä, mikä on tärkeintä, ei kykenisi tekemään parhaiten! Että välittämisen lopettaminen olisi jokin ehdoton ehto onnistumiselle. Sellainen on aivan liian epäoikeudenmukaista eikä vetele.

No, ehkä tämäkin on haitta, josta pääsee, kun kirjoittaa omia hahmoja. Eivät sitten ole niin kiveen hakattuja, eikä ole kauheaa tarvetta esittää jotain tiettyä hahmoa erityisen hyväilevässä valossa. Paitsi että entäs jos onkin? Entäs jos johonkin omaan hahmoonsa rakastuu enemmän kuin muihin, eikä siihen voi enää suhtautua objektiivisesti? Tai vaikkei edes noin, entäs jos huomaa, että hahmot, joista ei edes pidä, muuttuvat elävimmiksi ja helpoimmiksi käsitellä? Mitäs sitä sitten tarinalleen tekee?

Äh. Varmaan aina kaikki se, mitä pitää tärkeimpänä, tuntuu vaikeimmalta kuitenkin. Ei sen tarvitse tarkoittaa, että lopputulos olisi toivoton. Eihän?

Minusta olisi pitänyt tulla käsikirjoittaja. Miksi minulla ei voinut olla edes murto-osaa muutamankin ystävän itsetunnosta ja päämäärätietoisuudesta? Mitä tästä enää on kenellekään hyötyä?