Eilen, kun valitin taas sitä, miten hirveä määrä sivuja tarvitaan, ennen kuin pääsen edes siihen, mistä koko tekstin ajatus alkoi, Auri kysyi, miksi sitten en vain hyppää suoraa päätä siihen ydinkohtaukseen, kirjoita sitä pois, ja sitten vasta katso, mikä siihen johti. Se olisi varmaan viisasta ja auttaisi katsomaan tarinaa useammista näkökulmista; toisi helpommin valittavaksi muitakin rakennevaihtoehtoja kuin sen ainaisen kronologisen. Mutta kun on vain niin, että heti kun alan purkaa hetkellistä mielikuvaa jostain kohtauksesta sanoiksi, on saman tien olemassa myös kaikki se, mikä siihen johti - syyt, seuraukset, suhteet, suhtautumiset, ajatukset, keskustelut, kaikki. Ja sitten sen tahtoo myös selittää, keriä auki, sillä eihän mitään kuvakudosta rullalle jätetä. Pitäisi kai joskus vain jääräpäisesti kieltäytyä nostamasta katsettaan siitä ydinhetkestä. Mutkuneipysty, koska näen sen kaiken samassa pisteessä, samassa silmänräpäyksessä: se, miten jokin hetki syntyy, on täysin erottamaton osa sitä hetkeä.

Minulla on selvästi pakkomielle asioiden synnystä. Mutta näkeehän sen muutenkin - tahdon aina tietää, mistä kaikki todella johtuu. Vihaan dekkareita, joissa ei olekaan kaikki yksityiskohdat selittävää salajuonta taustalla. Haluan aina tietää, miksi jokin tapahtui tai tapahtuu. On oikeastaan aika yllättävää, etten koskaan halunnut etsiväksi - tai no ei, koska se olisi vaatinut enemmän itsetuntoa kuin minulla oli. Mutta psykiatriksihan minä halusinkin, ja juuri siksi, että minua vainosi se tarve tietää, mitä ihmisten päässä todella liikkuu. Ei niin, että psykiatria olisi voinut vastata siihen, mitä hain, mutta sitähän en silloin ymmärtänyt. (Mitä sitten hain? Absoluuttista totuutta tietysti. Sitä, mitä ihmiset todella tarkoittavat sanoessaan jotain... niin että sitten voisi täydellisellä varmuudella määrittää sanojen ja ilmausten "todelliset" merkitykset. Se kaipaus riivasi minua vuosia, ennen kuin käsitin, ettei sitä vain voi täyttää. Mutta jonkinlaista alkusyiden hakemista se kuitenkin oli.)

Mutta entä asioiden seuraukset? Enkö joskus voisi katsoa eteenpäin? Se on tietenkin minulle vaikeampaa, koska mennyt on jo tapahtunut - myös tarinassa. Jos kerran on tämä tietty hetki, niin se sitten on, ja kaikki mennyt määrittyy kohti sitä. Se antaa rajat, ja niissä rajoissa on sitten kyse vain logiikasta: miten joku reagoisi, jotta voidaan päätyä tähän? Tulevaisuus sen sijaan on avoin ja epävarma - myös tarinassa. Koska ei ole määreitä jatkosta, voisi tapahtua mitä tahansa, ja mitä se jokin sitten olisi? Mistä voin tietää, keksinkö siihen mitään arvokasta, jos ei ole mitään rajamääreitä? Mitä ylipäänsä keksisin? Miten mitään keksitään? En minä koskaan keksi, näen vain satunnaisia kuvia.

No eikös se ole vain etu? Jos kerran näen lopputilanteen, eikö ole vain helppoa ajatella tarinat nurinpäin: jos kerran tiedän, mihin päädyn, niin sitä aukikerimistähän se sitten vain on? Joo. Mutta kun. Kun ne eivät ole lopputilanteita, vaan jotain jostain siltä väliltä. Pieniä dramaattisia silmänräpäyksiä, joiden tunnelma selvästi kuuluu tarinan alkupuoliskolle, koska ne kuvittavat henkilöiden luonnetta. Missään nimessä ne eivät ole dramaattisia kliimakseja eivätkä edes kliimaksinjälkeisiä kokoavia loppukuvia. Ne ovat sellaisia raivostuttavia mitäjos-hetkiä, mutta kun minä en osaa edetä mitäjos-ajatusleikeissä. Ja niin minä kulutan tolkuttomasti käytännön aikaa ja vaivaa päästäkseni hetkeen, jonka ajatuksen jatkoa en edes näe.

Minusta mihinkään ole. Perhana.