Viime päivien sekalainen huono olo, vähäinen uni ja yritys tehdä valmiiksi puku, joka ei valmiiksi ehtinyt, johtivat tämän päivän hukkaamiseen uneen (jo aivan kokonaisen nukutun yön lisäksi).

Pahinta siinä on tietysti se, että jäi BN näkemättä. Siitä on jäljellä enää muutama hassu jakso, ja nyt on käynyt selväksi, ettei sitä saa mistään ymmärrettävillä teksteillä ja leikkelemättömänä. Ja sitä paitsi tämänpäiväinen olisi ollut aivan ehdoton. Vääääh!!

Kaunis uusi vaaleanpunainen tyttökännykkäni taisi jäädä Aurin autoon eilen. Tarttis varmaan hankkia se takaisin.

Oli sentään kummia seikkailu-unia silleen vähän Matrixin tyyliin. Ensin vähän larppeja, joihin kuitenkin liittyi yliluonnollisia tosielementtejä, plus raivokohtaus ja kieltäytyminen pelaamasta, kun Anni ei lainannut viikinkimekkoa, jota kysyin silleen viisi minuuttia ennen pelin toisen pelautuksen alkua. Seurasi paljon vaeltelua pitkin maisemia, jotta pääsi karkuun omaa typeryyttä, jonka varsin hyvin käsitti, ja lopulta päätyminen samaisen pelin toiseen pelipaikkaan (mitä tunnelmallisimpaan muinaiskylään) esiintymään pelinjohdon tietämättä jumalattarena. Koska moinen on kovin sopimatonta sekin, piti jatkaa karkumatkoja, jotka vähitellen johtivat kauppojen ja sairaaloiden kautta siihen Matrix-osuuteen suunnattomassa toimistorakennuksessa. Tekoäly oli kaapannut tuhansia ihmisiä koneistoonsa ja sitten vielä huvikseen kidutti näitä käsittämättömillä tehtävillä tai loputtomalla tylsyydellä. Minä toimin lähinnä sankareiden pikku apurina, enkä edes ymmärtänyt, miten se kaikki lopulta selvisi, mutta selvisi kuitenkin. Voimakkainta oli yksi ainoa mielikuva, kun toinen sankareista oli jäänyt tekoälyn järjestämään psykologiseen ansaan soittamaan saksofonilla surumielistä sävelmää loputtomiin - valtavassa avotoimistossa, joka hänen silmissään näytti olevan täysi (vaikka koneen vangit eivät häntä nähneetkään), mutta joka todellisuudessa oli aivan tyhjä, koska kaikki sen toiminta oli koneen luomaa illuusiota. Yksi ihminen, tyhjä avotoimisto, saksofonin sointi, ikkunan takana suurkaupungin hämärtyvä iltapäivä, ja pelko siitä, että joku näkisi ulkopuolelta tyhjältä näyttävässä tilassa soittajan, selvittäisi sitä jostain, ja tekoäly saisi näin tiedon tunkeutujasta (mihin siellä olisi tarvittu sisäistä valvontaa, kun mitään ei todella ollut?).

Seikkailu kuitenkin ratkesi älyllisen arvoituksen selvittämisellä ja muutamalla kohtuullisella räjähdyksellä (hyvin kohtuullisella esikuvat huomioon ottaen!), ja uhrit olivat vapaita vaeltamaan hämmentyneinä pois - tai pitkin toimistorakennusta, kuten monet. Tapasin muun muassa muutaman tv-sarjasankarin (joista valitettavasti toisella oli tyttöystävä mukanaan ja toinen piti parhaana mainita heti poikaystävästään), seurasin seikkailun toista sankaria salaiseen turvallisuusosaston kerrokseen neljännen ja viidennen kerroksen välillä (turvallisuusosasto oli miehitetty ihmistyöntekijöillä, jotka olivat kyllä kovin hämmentyneitä myös) ja kuulin naispuoliselta tietokonenero-sidekickiltä selityksen siitä, että kaikki riviorjat olivat olleet miespuolisia ja harvat uhriksi otetut naiset toimineet ilkeissä psykologisissa kokeissa houkutuslintuina. Pakkasin larp-kamani ja lähdin etsimään isää, joka oli luvannut kyyditä minut pois, paitsi että auto (Killerin Moya) ei käynnistynyt, ja se oli kuulemma minun syytäni, kun olin ajanut sillä ees taas niihin larpin kahteen eri pelautukseen. Mutta en antanut sen häiritä itseäni, sillä ainakin olin kokenut oikean, elämää suuremman seikkailun.

Mut suoraan sanottuna nyt eivät uniseikkailut paljon lohduta. Saisi tämä nukkuminen jo loppua!