Sain lopultakin loppuun Halgrimur Helgasonin Islannin kirjailijan. En voi mitenkään kirjoittaa siitä mitään arvostelua muistuttavaa, koska en ole tarpeeksi pätevä edes siihen. Voi luoja, millaista kieltä. Uskomattoman, orgastisen jumalaista kieltä, jollaista minä en tule koskaan tuottamaan, en sitten koskaan. Eikä voi täysin mitätön ansio olla myöskään kääntäjän, Juha Peuran - kyllä hyvät suomalaiset kääntäjät sitten ovatkin hämmentävän hyviä.

Luin kirjaa aika lailla samaan tahtiin kuin aikanaan Nerudan muistelmia: muutamia sivuja iltalukemisena... ja paljolti samoista syistäkin. Molemmat käsittelivät minulle vieraita maailmoja ja synkkiä ihmiskohtaloita, mutta molempien kieli sai silti kestämään niiden kohtaloiden seuraamisen, vaikka kuinka teki kipeää. Ja molemmissa tapauksissa se oli sen arvoista. Paitsi että Nerudaa pystyi ihailemaan pelotta - niin kaukana omasta itsestä - mutta tämä on liian lähellä ja silti aivan liian kaukana. En tule koskaan kirjoittamaan mitään merkityksellistä...