Sain yhden rävellyksen loppuun. Oikeasti loppuun, toisin kuin sen, jonka väitin jo lopettaneeni, mutta joka osoittautui liian helpoksi johdannoksi sille rävellykselle, jota siis en todellakaan edes kirjoita. Tämä nyt tosiaankin on valmis. Ihan syytäkin päästä siitä jo, mutta on se silti saavutus - etenkin, kun edellinen ei sitä vielä ollutkaan.

Keksin myös juuri pari tuntia sitten, miten tämä nimenomainen tarina olisi pitänyt kirjoittaa niin, että sillä olisi ollut jotain dramaattista arvoakin - kahden henkilön dynamiikat olisi pitänyt kääntää tasan toisin päin. Mutta koska se dramaattinen arvo tässä nimenomaisessa tapauksessa jäisi silti maailmalta näkemättä, en aio vaivautua puuttumaan siihen enää. Enkä myöskään jossittelemaan, vaan taputan vain itseäni päähän siitä, että osasin moisen oivalluksen muodostaa, ja jatkan eteenpäin.

Positiivinen ajattelu on yhä vain häkellyttävä kummajainen, jota joutuu vähän tarkastelemaan vierestä, niin kuin jotain kuusivarpaista kissaa tai helisevää limsalasia.

Näin viime yönä unta, jossa kerroin entiselle äidinkielenopettajalleni, että vaihdoin blogin suomeksi, ja hän piti sitä kovin pahoiteltavana ajatuksena. Jotenkin se oli hirveän huvittavaa. Lähinnä kai vanha äidinkielenopettajaparkani pitäisi huonona asiana sitä, miten kauan minulla on kestänyt tulla ajattelevaksi ihmiseksi. Häntä mahtoi säälittää kovasti se, miten kapea maailmani oli lukioikäisenä. Ymmärsin sen vasta paljon myöhemmin. Harmi sinänsä, mutta hidas mikä hidas.

(EDIT:) ...Vaikka ei sen kai pitäisi tuntua tältä: että nyt on joutunut eroon tarinan henkilöistä, ja on omituinen, kipeän tyhjä olo. On aivan pakko aloittaa jotain uutta sen kivun täyttämiseksi, ja niinhän pitääkin. Niin ja vain niin voi edetä, että tekee lisää, harjoittelee lisää ja siten oppii lisää.

Mutta miksi sen pitää tuntua tältä?