...Pakoon siis. Edelleen.

Ei kuulumisia pariin päivään: mitä päättelemme tästä? No tietysti sen tavallisen. Että lintu ei saa aikaan jotain tärkeää, joten ei halua edes myöntää olevansa olemassa. Pakenee uneen ja yöhön ja siihen, miten väärä uni tekee valveillaolostakin sairaan ja jaksamattoman. Niin että sitten ei onnistu tekemään edes niitä mukavia asioita, joita aikoi, koska jos eläisi normaalia päivää, joutuisi yrittämään sitä pelottavaa.

Ei tällä tavoin voi jatkaa, ei sitten millään. Jokainen päivä, jona et etene, on päivä, jona sanot Ei kaikelle sille, mitä mukamas epätoivoisesti haluat. Elämälle. Sille, mitä joskus sitten voisi olla. Sille, että pääsisit ulos talosta nököttämästä ja pyörittämästä samoja kuluneita ajatuksia, tuntisit itsesi kelpoiseksi ihmiseksi ihmisjoukoissa, kokisit, rakastaisit. Ei nyt edes puhuta aikaansaamisesta, koska sitä et oikeastaan halua (koska et usko sitä voivan olla). Mutta edes elämä sinänsä. Ja sitä et saa koskaan, jos itse kieltäydyt. Ei vain voi. Aiotko olla ikuisesti ilman?

Kipuilet loputtomasti sitä, miten täynnä kaipausta olet. Miksi sitten estät sen kaipauksen täyttymisen sanomalla aina vain Ei? Sinä, jonka piti olla avoimuuden malliesimerkki?

Muistatko - se ihminen, jonka vertainen haluaisit olla (vaikka sen enempää et voikaan saada; mutta voisi olla muita sen vertaisia), ei pelkää mitään? Ei mitään.

Ei ole enää kainalosauvoja. Ei ole enää apua, joka tekisi tästä helpompaa, turvallisempaa, mukavampaa. Niin se vain on - terapiat on käytetty, se ei ollut niin tehokasta kuin selvästi uudenaikaisemmat metodit ovat ja se nyt on kurjaa, muttei voi mitään; enempään ei ole resursseja. On ehkä knoppeja päästä pelosta, mutta sinä et nyt niitä saa. On vain pärjättävä. Samalla tavoin kuin on juostava, vaikkei olisi huippukunnossa. Muitakaan vaihtoehtoja ei ole, jos hirviö ajaa takaa ja laivaan on ehdittävä. Juoksetko vai jäätkö uhriksi? Ehditkö laivaan ja elämään vai et? Elätkö pelon kanssa, pelon naamioiden, kunnes lopulta voit kohdata pelottomat tasavertaisena edes silloin tällöin? Vai et?

Tuo elokuvatunnarin kertosäe on soinut päässäni lähes tauotta siitä asti, kun sen ensi kertaa kuulin. Ajattelin, että se johtuu vain tarttuvuudesta - eihän minun oikeasti tarvitse päästä mistään pois, ja kotini on täällä jos nyt ylipäänsä missään. Käänsin sen otsikossa nurin päin, paoksi - mutta onko kuitenkin niin, että se kääntämättäkin kertoo jotain? Miksi muuten silmäni alkaisivat kirvellä joka kerran, kun se alkaa soida? Onko kuitenkin muutos odottanut aikaansa jo liian kauan, ja se, mihin kuuluisin, on jossain aivan toisessa elämässä? Ei edes ehkä fyysisesti ollenkaan, mutta konseptuaalisesti?

Se Ei. Voi. Tapahtua. jos en näe tätä tämänhetkistä tuskaa ja vaivaa läpi. Tällä ei ole edes väliä - tiedänhän, etten minä mitään suomen opiskelulta tai suomen laitokselta halua, paitsi ne paperit - joten eikö yksi kurkussa polttava tuhannenviidensadan metrin seitsemänminuuttinen yläasteensuoritus nyt voida mennä tekemään? Ei se sen pitempi ja pahempi ole sitten, kun se on ohi. Eikä yhtään sen enemmän omaa persoonaa määrittävä.

Niinniin, tiedän, että jopa ne pahuksen urheilutulokset määrittivät sitä, mutta eikö sen nyt pitänyt olla jo selvää, ettei niin tarvitse olla? Että saat omistaa itsesi etkä antaa osakkeiden säilyä vanhemmilla ja muilla auktoriteeteilla? Omistaa itsesi ja omistaa sen elämän, jonka tahdot? Ei sen, joka sinulla pitäisi olla tai jonka ansaitset tai et ansaitse, vaan sen jonka tahdot. Sen eläminen on ihan sallittua!

On sallittua.

Keijuvaltakunnankin merkki sen määrää. Jos et juokse laivaan, kieltäydyt itsestäsi. Ja mitäs sitten?

Mun koti ei oo täällä...

(Ei siis niin että tuon kappaleen sanat muuten kolahtaisivat. Kertosäe vain, ja sekin metaforisella tasolla.)