Väsynyt, flunssassa, liian hidas. Ja nyt taas valo on muuttunut kalpeaksi, hitaasti aaltoilevaksi kullaksi, vuosi kääntyy, ja on aika nauttia yltäkylläisyydestä, mutta itse kykenee näkemään vain mittataulukon, niin kuin aina pakollisten virstanpylväiden ja porttien kohdalla. Se peittää näkyvistä koko muun maailman, painaa liikaa, ja niin ei jaksa senkään vertaa. Ei jaksa yrittää ylläpitää yhteyksien lankoja, ei nauttia kynttilöistä ja väreistä ja kaikesta siitä, mikä muuten on henki ja elämä.

Ehkä ensi vuonna on eri tavoin, kun tämä opiskelutilanne on ohi. Viime vuosi - kun eli vielä loputtomalta tuntuvan ajan illuusiossa - oli helpompi, joten ehkä sitten taas.

Ja nyt kuitenkin on toisin kuin Frodo-jouluna, jolloin koin samantapaisia tunteita kuin nyt, mutta en kyennyt tekemään niille mitään: harhailin vieraan kielen maaperällä ja uskoin, etten koskaan mitään osaakaan. Vika oli vain välineessä - vieras kieli on aina vieras kieli. Sitä paitsi eivät ne kadehtimani kirjoittajatkaan heti valmiita ole: kaikki käyttävät apulukijoita ja editoijia. Nyt tiedän, että on mahdollista oppia. Ja tehdä sitä, mihin kuuluu.

Luin useampana vuonna lainaamiani Eliotin pätkiä, ja ne soivat yhä tutusti, aina vain syvemmällä luuytimissä. Niin hidasta kuin tämä onkin, ja niin paljon kuin sitä vuodesta toiseen toistaakin samoja virheitä ja samoja ikäviä, on nyt silti tosiaan viime vuoden kieli jäämässä viime vuoteen. Ja portit edessä ovat esteettömät, ja niistä voi lentää läpi. Ei vieläkään pelotta... mutta silti.

Et sinä voita, kirjanpitäjä, kitsas lipunmyyjä. Tänä vuonna saat vielä istua siinä ja vahtia, etten saa jaksaa vääriä asioita, kun en jaksa oikeitakaan, mutta odotas vain.

(Sitä paitsi feeniksillä on nyt seuralaisia, joihin sinulla ei ole mitään valtaa: juonipuput lisääntyvät sellaista vauhtia, että niiden parissa voi jo unohtaa kaikki muut vaatimukset. Mokomat.)