Jalkeille kompurointi on taas vaikeaa: itsetunto on viikonlopun jäljiltä selvästi alle alimmaisen turvatason, vaikka luulin kyenneeni siirtämään kaikki harmistuksen tunteet kohdistumaan toisaalle.

Jos siis aivan kylmästi katsotaan, todistusaineisto puhuu sen puolesta, että keskiaikailu olisi syytä jättää sikseen, ainakin sellaisena, kuin se nykyisellään toteutuu. Täällä Aarnimetsässä tunnen vain liian usein oloni vanhaksi ja siten joukkoon jotenkin kummalliseksi, kelpaamattomaksi (sitähän todistaa jo se, että on aina vain yksi yksin). Täytyy nyt korostaa, että minua ei todellakaan syrjitä! On paljon ihania, ystävällisiä ihmisiä, ja yleisellä tasolla olen kokenut olevani aivan yhtä hyväksytty kuin muutkin. Esiintyessäni enemmänkin: se on tyydyttävää, se on minun juttuni. On vain niin, että se parittomuus alkaa todella tuntua sekä rasittavalta että alentavalta.

Tällaista on hirveän vaikea myöntää, koska jos yleensäkään nostaa tämän sinkkuuden kissan pöydälle, joutuu samaan pöytään kuin kaikki onnettomat peräkammarit vanhatpojat, jotka menevät hirttämään itsensä viimeistään nelikymppisinä. Ja sinnehän ei kerta kaikkiaan voi suostua istumaan, koska se tarkoittaisi, että tosiaan on yhtä surkea, epäviehättävä ja epäsopiva kuin ne; että tosiaan on säälittävä ja kartettava.

Alan voida pahoin ajatuksestakin, että tosiaan jättäisin edellisen kappaleen julkiseen blogiin. Että melkein antaisin periksi, hyväksyisin kaikkien nähden sen, etten ole kelpaava. Onko muka jotain arvoa pelon voittamisella, jos kyse on vain jostain näin raadollisesta? Onko?

Mutta fakta on siis se, että keskiaikasosiaalisuus ei lopulta kuitenkaan tunnu nyt hyvältä. Yleisellä tasolla kyllä, mutta aina sitten kuitenkin päätyy tuntemaan olonsa epämääräisen tyytymättömäksi ja surkeaksi. Onhan totta, että sosiaalisiin ympyröihin meneminen on ainoa keino tavata ihmisiä, mutta jos lopputuloksena ei päiväkausiin sitten ole toimintakykyinen, koska itsetunto on mennyt sen rajan alle, jossa uskoo osaavansa yhtään mitään, ei minulla ole nyt varaa siihen. Olisi se toisissa olosuhteissa kuinka tarpeellista tahansa.

Kirjoittaminen ei kuluta, vaan tekee oloni paremmaksi. Ja sellaiset ystävät, jotka oikeasti tahtovat seuraani. Roolipelaamiseen voisi ehkä myös yrittää taas jaksaa nousta, koska senkin tuloksena on viime aikoina ollut hyvä olo. Pöytäpelaamisen siis - larppaamisen suhteen pitää olla tarkkana. Siltä odottaa väkisinkin vielä mahdottoman paljon enemmän, ja se voi kuitenkin yllättää myös negatiivisesti, koska lopputuloksesta ei etukäteen voi olla tietoa, by definition and default. Mutta ehkä.

Valintoja. Miksi aina pitää valita?

Kaikesta muusta myöhemmin tänään. Olen minä muutakin ajatellut kuin oman napani riittämättömyyttä. Olen myös nähnyt lisää unia, joiden kuvat ovat juuttuneet mieleeni niiden taustalla murisevan pahan olon ja riittämättömyyden vuoksi, vaikka ne eivät sinällään käsitelleet sitä. Se vain oli siellä.