Lupasin eilen kirjoittaa lisää, mutta sen sijaan päätin olla vastuuton hulttio ja mennä Lauran kanssa syömään. Fanitusta tuli suoritettua rankemman päälle, ja maailmanparannusta myös. Teki hyvää.

Tänään ei kuitenkaan näytä saavan fanivastakaikua tietävämmiltä tahoilta, ja se saa aikaan suurta turhautumista ja käsienheiluttelua. Sitä paitsi taitaa olla korkea aika aloittaa jotain niistä houkuttelevista tarinaoptioista, koska kaksi kesken olevaa rävellystä ovat molemmat juuttuneet mahdollisimman hankalaan kohtaan, ja luulen, että selviäisi molemmista parhaiten alkamalla visioida pääasiallisesti jotain muuta ja hoitamalla ne siinä sivussa. (Niin, no sitten on se muutamalle toverille jo näytetty alku siitä yhdestä vanhemmasta ideasta... mutta se vaatii seuraavaksi paljon raakaa työtä, joten ehkä se saa odottaa hetken. Nyt vaaditaan välitöntä tyydytystä ja hehkuinspiraatiota.)

Molemmat olkalihakset ovat krampissa (oikea heräämisestä asti, vasen meni juuri perästä kun venyttelin vahingossa). Olisikohan syytä muistaa taas hartiajumpat edes hiukan useammin?

Alkaisi olla korkea aika päättää, mitä oikein teen joulun kanssa. En vain jaksaisi ajatella sitä, kun pitää yrittää vääntää tätä opiskelua, ja se on hidasta ja väsynyttä ja aikataulu pettää (vaikka olenkin selannut tänään yhden tutkimuksen läpi). Ei vain osaa ajatella, mitä tekee sitten, ennen kuin on tehnyt sen, mitä piti tehdä ennen joulua (vaikka ei varmaan edes ehdi). En joka tapauksessa ehdi olla monta päivää missään. Eikä kukaan nyt loukkaannu, mitä sitten valitsenkin. En tiedä, miksi se sitten tuntuu yhä niin hankalalta. Keravalla on odotettavissa liikaa väkeä minun makuuni,  ja olisi muutenkin Pohjois-Karjalan vuoro... mutta jotenkin pelkään siellä olevan vain ankeaa, vaikkei ole mitään syytä. Saattaa olla, että olen itse kerännyt jotain patoutunutta ärtymystä muinaisista ajoista. Jotain, mikä on niin epämääräisen pientä ja sinänsä merkityksetöntä, etten edes kehtaisi siitä olla katkera, mutta kun olen kuitenkin, en anna itseni edes tietää, mitä se on.

Hesari otsikoi pari päivää sitten kaamosmasennuksesta. En tiennyt, pitäisikö olla helpottunut siitä, että joku edes myöntää sen olevan olemassa, vai ärtynyt siitä, että se onkin sitten niin tavallista, ettei siihen pitäisi edes kiinnittää huomiota, porskuttaa eteenpäin vaan. Mutta jos on jo vajaajaksavainen, ei lisävajaus oikeasti enää ole kohtuullista.

En nyt näytä edelleenkään tuottavan mitään säkenöivää tekstiä, en edes heikosti hehkuvaa.

Maailmassa olisi paljon suurempiakin surun aiheita, mutta tunnustan nyt, että minua riipaisi kovin kuulla Terry Pratchettin alzheimerista. Jos jollekulle ei sitä soisi, niin kielen nokkeluudella pelaavalle kirjailijalle. Myötätuntoni on hävettävän suuri (hävettävän, koska tosiaan kriittisempiäkin myötätunnon kohteita maailmassa olisi - mutta  kai sitä väkisinkin empatisoi sellaista, mikä tuntuu itsestä erityisen pelottavalta).

No, ainakin Heli tuli joululomalle, mikä ilahduttaa suuresti.