Joskus tunnen itseni todella vanhanaikaiseksi ja rajoittuneeksi, kun yritänkään määrittää itseni mahdollisimman vähillä nimillä ja symboleilla netin loputtomissa maailmoissa. Olen pitänyt sitä tärkeänä - suorastaan elintärkeänä - koska minulle nyt yleensäkin on itsetuntemuksen ja identiteetin myöhäisen korjailun myötä ollut välttämätöntä määrittää itseni selvästi: tämä olen minä, tämä yksi, tämä paketti, ota tai jätä. On se myös osaksi tarve sellaiseen rehellisyyteen, joka on minulle eettisesti tärkeää: en pidä siitä epävarmuudesta, joka netti-identiteettien irrallisuudesta seuraa; en siitä, että ihmiset voivat halutessaan esittää itsestään aivan mitä tahansa, millä ei välttämättä ole mitään faktuaalista pohjaa. En halua tuoda lisää laineita siihen illuusioiden mereen; haluan, että sen, mitä minä olen, voi tietää ja luottaa todeksi.

Mutta valehtelemattakin voisi silti leikkiä niillä nimillä ja kuvilla; valikoida itsestään aspekteja sen mukaan, millä hiekkalaatikolla leikkii. Se voisi olla taas yksi keino vapauttaa omaa luovuutta: ne kulloisetkin nimet ja symbolit voisivat luoda omia tarinoitaan minulle itselleni, ei niinkään niille muille, joille ne näkyisivät (koska eiväthän ihmiset todella ole kiinnostuneita toisten nimien perusteluista tms. kuin yhden ohikiitävän, puolihuolimattoman hetken). Ja on se myös niin, että joskus haluaisi melkein osallistua johonkin yhteiseen vitsiin tai mielipiteeseen esimerkiksi livejournal-ikoneilla. Tai kertoa sen päivän fanitustunnelmista. Jos käyttäisin livejournaliani pääasialliseen kommunikaatioon, niin varmaan väkisinkin tulisi tehtyä. Ihastun nimittäin aina valtaisasti kunkin hetken (älykkäämpiin?) lentäviin lauseisiin - ei kai ihme, kun sanat kuitenkin ovat minun juttuni.

Mitä nimiin tulee, melkein harmittaa, että kun äskettäin rekisteröidyin eräälle foorumille, käytin omaa tuttua identiteettiä enkä keksinyt jotain tilanteeseen sopivampaa lempinimeä. Olisin voinut olla vaikka Arha (because my brain Has Been Eaten, remember?)(*). Tai sitten melko mielikuvituksettomasti Rada, mutta sitä en kyllä silloin tiennyt (epäilin jo, että se hahmo olisi samaistumiskohteeni, mutta asia tuli selväksi vasta myöhemmin). Toisaalta minussa edelleen on se epäilevä puoli, jonka mielestä sellaisten nimien taakse piiloutuminen, joita ei voi yhdistää minuun, jos haluaa etsiä, on vähän... turhan helppoa. Kai sitä pitäisi kyetä kestämään itsessään sekin, että joku tunnistaa hupsuuteni, jos jokin kerran on kuitenkin kiehtonut mieltäni julkiseen hupsuuteen asti... Toisaalta on sitten se dilemma, että kaikki omat tyhmyydet tosiaan ovat tallennettuna ja tunnistettavissa loputtoman kauan, ja vaikka nyt jokin asia voikin tuntua omalta, entäs kymmenen vuoden päästä?

Niin no. Minä kyllä uskon - minun täytyykin uskoa - että nyt olen jo se minä, joka ehkä haluankin olla, koska se on tosi, toisin kuin se muinainen, jonka päässä oli säkki. Tai illuusioiden kaleidoskooppilyhty. Että kymmenen vuoden päästä voin hymyillä sille, mitä nyt olen sanonut ja ollut, ja todeta, että minä olen minä.

(*) Tätä perustelua ei voi esittää suomeksi, koska suomeksi nimi oli tietenkin käännetty tyylikkään sujuvasti pelkäksi Uhriksi.