Käsinkirjoittaminen on kammottavan. Hidasta. Tuskaa! Kuinka kenestäkään tuli tarinankertojaa lukutaidon ja tietokoneiden välisenä aikana?

Ja se, ettei voi muokata tekstiä kuin vähän? Että joutuu jättämään kaikki ontuvat ja takkuilevat kappaleet todistusaineistoksi? Hirveää.

Ja se hitaus. Se hitaus.

Kotona - onneksi. Ikkuna maailmaan on taas saatavilla kokoaikaisesti. Mielikuvitus saa lennellä suuntaan jos toiseenkin vapaasti, kun tarinaa voi helposti väännellä ja käännellä. Oma taustakuva hypähdyttää sydäntä. Ei voi pienen linnun helpotusta millään mittapuulla mitata.

(Ei niin, ettei olisi ollut hyvin ja tarpeellista pysähtyä mummon luona. Hyvää teki. Mutta ei voi enää ihminen elää erossa maailman sykkeestä. Eikä omansa oikeasta tahdista.)