Yrittänyt lukea taas yhtä tutkimusta (se ei ole erityisen hyvä) ja palannut tänään jo niin tasapainoiseen tilaan, että hetkellisesti koki positiivista suhtautumista gradujohdannon kirjoittamiseen. Varsinainen eteneminen on kuitenkin tapahtuessaankin kerta kaikkiaan epäoikeudenmukaisen hidasta - etenkin verrattuna siihen, mitä taas piti olla. Nyt, eilen, maanantaina, viime viikolla, viime kuussa, viime vuonna jo. Saati sitten viime elämässä. Tai siis noin kolme elämää taaksepäin.

(Eihän siihen pitäisi verrata. Mutta vertaa kuitenkin. Että kun nyt on tuhlannut näin monta aikaa ja elämää, pitäisi ainakin kyetä tekemään kypsän ihmisen työtä, mikä siis tarkoittaa viimeiseen asti ymmärrettyä ja ajateltua. Eli täydellistä. Vaikka kuinka järki sanoo, että etenee yhä puolivoimin, puolivauhdilla, eikä täydellistä silloin voi saavuttaa. Jos millään vauhdilla ja voimilla edes olisi voinut, kun sydän ei kuitenkaan ole siinä puuhassa itsessään.)

Mutkuitenkin. Helin kanssa hengaaminen ja kuulumisten vaihtaminen oli sydäntä lämmittävää, kuten myös salaisen paheen jakaminen riemumielin (Karibian piraattien kakkososa - objektiivisesti väittävät sitä kovin huonoksi, mutta minua se on joka kerralla viihdyttänyt, eikä kolmas kerta totta todemmaksi sanonut). (Niinpä en suostu uskomaan pahoja puheita kolmosestakaan.)

<FanGurl>

Mun juuri vaihdettu taustakuva aiheuttaa yllättävää työskentelyhäiriötä. En pysty kirjoittamaan kesken olevia kohtia tuon katseen alla vakavin naamoin, en sitten millään!

Olisi suloista ja herttaista fanittaa, jos ei tuntisi itseään niin pöhköksi.

</FanGurl>

Ai niin, ja tiedän täsmälleen, mihin käyttöön pääsee muuan objektiivisesti kelpaamaton runo. Sille oli kuin olikin paikka ja kertoja. Tämän tajuaminen aiheutti suurta tyytyväisyyttä ja sisäistä hihkuntaa. Joskin myös epävarmuutta siitä, kuinka paljon kuvionpalasia voi tai kannattaa yhdistää yhteen isoon kokonaisuuteen.