Olisi mukavaa, kun lomat tosiaan tuntuisivat lomilta, eikä niiden jälkeen tarvittaisi toipumista. Kaksi päivää on taas mennyt ajelehtiessa unen ja turhautuneiden, pysähtyneiden ajatusten välissä. Mikään ei huvita, tarinat eivät etene, ystävien tapaamisia ei tullutkaan järjestettyä, niin kuin oli tarkoitus (lähinnä siksi, että niin suuri osa ajasta on kulunut uneen tai johonkin unen sekalaiseen lähimaastoon).

Isän luona oli ihan mukavaa. Kai. Mutta jossain taka-alalla oli kuitenkin koko ajan sellainen tunne, että olen yhä pettymys. Se sama tunne, joka jäi lapsuudesta - paitsi että nythän on selvää, että se tunne oli paitsi alitajuinen myös väärin tulkittu; ei minuun kohdistettu ollenkaan vaan vanhempien keskinäinen. Mistä se siis nyt tulee? Onko se vain vanhan kaikuja vai onko elämäni tosiaan niin suuri pettymys? Eniten se johtui siitä, että isä ei edelleenkään juuri puhu paljoa - ei edes jos yritän kysellä suvun historiasta, josta hänen nyt ainakin luulisi ilahtuvan. Minulle, jolle sanat ovat elinehto, puhumattomuus on vihoviimeistä torjumista... mutta ehkä se on vain omaa tulkintaani? Luulisi, että elämäni kuviot ovat tulleet tarpeeksi selviksi: ainakin olen puhunut niistä aivan avoimesti, ja mielestäni aiemmin meillä on ollut tästä aiheesta aivan oikeita keskustelujakin. Että elämäni nyt on mennyt niin kuin on mennyt, ja ainakin tässä vielä taistellaan... ja on taas suuntakin.

Silti minua kaduttaa, että menin sanomaan, että minusta tulee kuitenkin kirjailija tai siis ainakin kirjoittaja. Miksi? Koska se sopii taas jollakin tavalla vanhoihin odotuksiin, ja sitä minä en halua. Haluan olla oma itseni, vapaa kaikista lapsuuden vaatimuksista ja toiveista ja siitä, mikä olisi sopivaa ja kunnollista. Haluan, ettei kukaan määrittele sitä, mitä teen, ei edes oletusarvoilla. Haluan, ettei minun tarvitse hermoilla siitä, täytänkö jotain vanhempien vaatimuksia tai enkö täytä.

Haluan, että omat tärkeät asiani ovat vain ja ainoastaan minun. Minun, minun, vain minun, minun rajojeni sisäpuolella, minun. Ei kenenkään muun kosketettavissa, ei millään tavalla.

Mutta kuitenkin olen saamassa elämäni kuntoon ja hankkimassa sovinnaisen ammatin. Mistä sitten tämä yhä epävarmuutta aiheuttava vaiteliaisuus nyt oikein johtuu? Onko vika surkeassa kunnossani ja siinä, etten sitten millään saa laihduttua ja muututtua urheilulliseksi? Ihan kuin se minua menestyväksi otukseksi muuttaisi kuitenkaan! Vai onko syynä sitten kuitenkin se, että kirjoitan tätä päiväkirjaa? Jos kerran kotisivuni ovat löytyneet, varmaan myös tämä, ja varmaan se on vaikea käsittää aikaisemman sukupolven maailmassa. Että myöntääkö sen olemassaolo vai ei, koska sitten pitäisi ehkä ottaa keskusteluun asioita sieltä. Tai yleensäkin ihmetellä, miksi se on tarpeen. Ja se olisi niin monimutkaista.

Minulle se on tietenkin itsestäänselvyys. En minä voi elää ilman sanoja; niiden kautta olen olemassa. Enkä ottaisi takaisin yhtään mitään, jos kerran yksikin ihminen on vuosien myötä ymmärtänyt enemmän vaikeasta masennuksesta - ja tiedän, että on. On muitakin sanojen maailmoja - tietenkin - mutta tämä on nyt, tässä, ja kehittyy vielä. Ainakin toivottavasti. Minä tarvitsen sen.

Ja jos se on syy, niin sitten sen kanssa on vain elettävä.