Katsoin toissailtana kotiteatteriin ilmestyneen Mr. & Mrs. Smithin ja olin melko hämmentynyt. Tässäkö nyt oli se paljonpuhuttu kihisevä kemia? En väitä, ettei sitä ehdottomasti ollut, mutta ei sitä kyllä päässyt edes näkemään niin paljon, että asiasta voisi muodostaa perustellun mielipiteen. Kyllä kai olisi pitänyt odottaakin, että koko elokuva on tyhjää räiskintää, mutta en kai jotenkin osannut olla realistinen, koska olen saanut Brangelinasta ihmisinä ihan aidosti hyvän käsityksen. Tämä oli kerta kaikkiaan heidän alapuolellaan. Se ei ollut vain tyhjä, vaan myös typerä, ja se epäonnistui surkeasti yrityksessään yhdistää parisuhdehuumoria ja väkivaltaista toimintaa.

Buffy-sarjakuvien myötä tulee mieleen Buffyn ja Spiken suhde sarjan kuutoskaudella. Sekin korvasi jännitteen väkivallalla, mutta siinä sille oli useampiakin perusteita: molemmat olivat ihmistä vahvempia (toisin kuin Smithit, joiden keskinäisen tappelun olisi pitänyt tehdä molemmista kuolevaa jauhelihaa), hahmojen välinen historia oli hyvinkin synkeä ja sitä paitsi koko juttu oli vain toisen osapuolen yritys rangaista itseään. Ja vastenmielinen se silti oli - väitän, että ne fanit, jotka pitivät siitä, pitivät siitä vain siksi, että olivat pitkään halunneet sen tapahtuvan, mutta tuskin kukaan piti sitä, miten se tapahtui, hyvänä ideana.

Oli miten oli, piti siitä tai ei, se pitkä ja mutkainen historia kuitenkin oli siellä, ja siinä oli paljonkin temaattista järkeä tarinan kannalta. Herra ja rouva Smithin tapauksessa meidän vain pitäisi uskoa, että väkivallan ja vaaran pääsy suhteeseen riitti korvaamaan kaiken. Aivan kaiken, jopa sen äärivastenmielisen kohtauksen, jonka kai piti olla hauska, ja jossa rouva kertoi palkanneensa näyttelijät esittämään vanhempiaan häihinsä. Se meni jo liian pitkälle hyvän maun toiselle puolelle. Ei ehkä olisi mennyt, jos meidän ei sen jälkeen olisi pitänyt niellä, että kaikesta selvittiin parilla takaa-ajolla ja yhteisellä vihollisella. Mutta kun piti.

Kyllä Brad ja Angelina silti hoitivat omat osuutensa moitteettomasti ja miellyttävästi, ja kyllähän he olivat kauniita katsella. Kohtaukset parisuhdeneuvojan luona vain tuntuivat niin irrallisilta, koska elokuva teki täysin mahdottomaksi uskoa, että nämä kaksi olivat mitään ihmisiä. Lopun ammuskelukohtaus ei yrittänytkään vakuuttaa meitä siitä: ennemminkin se näytti - ja kirkasti - kaksi luonnonvoimaa, tuhon jumalaa, kaunista ja omassa tarkoituksessaan apokalyptisen täydellistä ja samalla toistensa täydellistä vastaparia. Ja emmekö me sellaisina yliolentoina heitä pidäkin? Eikö koko Hollywoodin tähtikultissa ole kyse sellaisten luomisesta ja palvomisesta?

(Sikäli he molemmat ovat edes omalta osaltaan löytäneet toisissaan tukea siihen, että voisivat olla hyödyllisiä jumaluuksia noiden sotaisten sijaan. Siitä kunnia heille; ei mahda olla helppoa kameranvälähdysten loputtomien rukousten ja vaatimusten keskellä.)

Kovin toisenlainen tuhon enkeli oli vuorossa eilen, kun katsoin toisen kotiteatterista löytyneen toimintaelokuvan, The Bourne Supremacyn - ja tässä kohdassa tietenkin nokkela englanninkielinen elokuvapakinoija saisi sanaleikin kautta viitattua siihen, että Matt Damon esitti kirjaimellisesti tuhon enkeliä Kevin Smithin mainiossa Dogmassa. Ero elokuvien tasossa oli näin lähekkäin katsottuna hätkähdyttävän selkeä. Minäkin, joka tapaan kyllästyä takaa-ajoja ja tappeluita katsoessani, huomasin jännittäväni ja nyökytteleväni: näin se kuuluu tehdä! On sanottu, että tarina on kolmesta Bourne-elokuvasta heikoin, mutta kaikki lienee suhteellista. Ehkä se oli hiukan helppo, mutta minusta se oli toimiva. Pidin siitä, miten hukassa Bourne oli, kun ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtumassa - mutta tietämättömyys ei ollut temppu eikä jatkunut yhtään sen pitempään kuin sen oli mahdollista selvitä. Pidin elokuvan kiireisestä, kiivaasta rytmistä, pidin Euroopan kaupungeista, pidin roolisuorituksista (paitsi Franka Potentesta). Pidin siitä, että ihana Karl Urban teki tärkeän roolin, vaikka joutuikin sitten puhumaan venäjää lähes koko ajan (ja teki sen hyvin, juuri sillä tavoin, kuin haastatteluissa halusi: että vaikka hahmo ei puhu paljon, sen olemus ja teot kertovat kaiken tarpeellisen).

Pidin myös Bournesta ja siitä, miten Matt Damon roolin tekee. Pidänhän toki Damonista muutenkin, ei siinä mitään, mutta hän sopii erityisen hyvin tekemään Bournesta uskottavan. Vaikka Bournekin on toki yli-ihminen, salaperäisillä keinoilla luotu salamurhaaja, hänen keinonsa näyttävät silti mahdollisilta ja uskottavilta. Kyse ei ole vain siitä, että ne (jotain auton loputonta kestävyyttä lukuun ottamatta) sitä ovatkin, vaan siitä, että Bourne identiteettiään etsiessään on jokamies, meistä jokainen, ja siksi on samantekevää, mitä hän osaa. Tai no, ei ole, koska se, että hän on pätevin kaikista, lämmittää näin myös samaistuvaa katsojaa, auttaa pysymään Bournen puolella. Eikä elokuva väitä, että Bourne toimii jotenkin oikeuden ja moraalin puolesta: hän toimii selviytyäkseen, selvittääkseen, mikä hänen rauhansa pilasi ja päästäkseen siihen takaisin. Toisaalta elokuva ei myöskään glorifioi väkivallan seurauksia, ei edes Bournen tekemiä: väkivalta sattuu - ja tappajan väkivalta tappaa. Silloinkin, kun ei ehkä ollut tarkoitus. Bourne onnistuu siis yli-ihmisenäkin olemaan ihminen.

Mitä yli-ihmisyyteen tulee, siitä itsestään on tietysti kyse Buffyn myöhemmissä vaiheissa, joita nyt alkanut sarjakuva avaa. Olisi mukavaa osata sanoa siitä jo jotain viisasta, mutta en vielä viiden lehden jälkeen oikein uskalla. Totta kai ahmin ne ahneemmin kuin triplasuklaajäätelön, ja kyllähän niissä sarjan henkeä oli... ainakin jonkin verran. En oikein tiedä. Jotain jäin kaipaamaan, mutta ehkä sitä jotain kerääntyy riittämiin, kunhan jaksoja nyt tulee enemmän. Ehkä piirrostyyli ei vain tehnyt henkilöistä riittävän näköisiä minun makuuni. Ehkei se edes pyrkinyt siihen... minä vain pitäisin siitä, että voisin todella nähdä ne samat kasvot siinä tarinassa, kun kerran niiden samat pitäisi olla. (Kyllä, sanojenpyörittäjäksi olen suorastaan rajoittavan visuaalinen olento. Kun jokin on jonkin näköinen, sen sitten pitää olla sen näköinen.)

(Kyllä, tämä koskee myös Luke Skywalkeria, koska Luke ei ole Mark Hamillin näköinen, vaan jonkin muun. Tämä detaljina mainittakoon niille, jotka nuoruuteni suuren rakkauden hehkutuksesta ovat päässeet osallisiksi. Ei, en minä tiedä, kenen näköinen sitten. Sen, minkä parissa Jedin paluun sarjakuvaversion kauniisti piirretyssä ruudussa.)

(Mistä tähän nyt Tähtien sota? Ehkä siitä, että ylivoimaisesti vahvin yksittäinen hetki Buffy-lehtiä lukiessani ei suinkaan aiheutunut Buffyn tarinasta, vaan Star Wars Celebration -conin mainoksesta. Tämä on nyt kamalan kiusaannuttavaa. Koska siinä oli Yoda, joka seisoi Hollywoodin Walk of Famen tyylisen tähden päällä, ja siinä tähdessä oli yläsakarassa se vähäpukeinen Leia ja paljasrintakehäinen Luke siitä vanhimmasta Star Wars -julisteesta, ja tähdessä luki Kapinaliiton vaakunan yläpuolella LUKE AND LEIA. Ja minä värisin kuin silloin, kun näin unia noista kahdesta, tai kuin yhä elokuun täysikuun alla tai alkukesän yöttömän yön metsän tuoksussa. Kuin jouluaamuna, hetken verran ja sitten se on jo ohi. Koska olin taas kolmentoista ja mielipuolisen, onnettoman, hurmiollisen rakastunut tarinaan, joka oli luvannut minulle toista ja mennytkin sitten toisin, enkä minä voinut siihen suostua. Ja koska juuri nuo sanat olivat koko minut kapinani sotahuuto.)

(Voi sitä lasta. Lasta, joka keksi kirjoittaa tarinoita rakkaudestaan - ei niin, ettei olisi tarinoita aiemminkin suoltanut - eikä voinut kuvitella, ettei suinkaan ollut ainoa maailmassa, jonka päähän moinen pälkähtäisi. Voi sitä lasta kiihkeine unelmineen, niin pitkään niin viatonta ja typerää ja uskollista. Voi sitä lasta yksinkertaisemmassa maailmassa.)