Olen tällä viikolla ollut kykenemätön kahteen kovasti odottamaani roolipelisessioon. En mistään erityisestä syystä, en vain ole jaksanut. Uni on ollut epämääräistä, ja yhäkin on pakko nukkua liikaa.

En päässyt lääkäriinkään perjantaina, kun väsytti.

Kai tämä yhä on oiretta jostain, mutta mistä? Paitsi siitä, että olen vain saamaton ja epäkelpo. Pieni verenkuva näytti, ettei mitään helppoja puutteita ole; hemoglobiinikin oli hämmentävästi hyvä. Optikolla tutkittiin, ettei näkökään ole huonontunut kuin sen verran, että ehkä voisi ottaa kaukonäkölasit, tai sitten ei, koska lukemiseen sen paremmin kirjasta kuin näytöltäkään ne eivät vaikuta, ja arvot ovat yhä hyvin pienet. Ja kyllähän se kilpirauhanenkin jo tutkittiin silloin aiemmin; turhaa toivoa, että se olisi jotenkin kahdessa vuodessa muuttunut. Siis tämä kaikki on vain yhäkin masennusta, ja sehän on enää vain oma tappeluni. Kun kaikki keinot on jo käytetty.

Ei huvita mikään. On vain nurjamielinen olo. Olisin kipeästi halunnut jaksaa roolipelata tänään. Ja torstainakin tietysti, mutta Tähtien sota -kampanja kyllä jatkuu, Firefly tuskin.

Eilen mietiskelin taas sitä iänikuista kysymystä, kuka on etuoikeutettu ja kuka ei. Olen naureskellut ystäville joskus, että ei tämä Suomi mitään juhlaa ole - etuoikeutettua olisi ollut syntyä kartanon perijäksi Englannissa tai Etelä-Ranskassa. Tiedän, ettei se juurikaan olisi sen kummempaa juhlaa - koko ajan pitäisi korjata jotain ja miettiä, miten raha riittää - mutta se kauneus on minulle niin järjettömän tärkeää. Ja mitä tähän suomalaisuuteen tulee, niin en minä kyllä kovin kärkipäässä ole siitä hyötymään. Eilinen kuitenkin päästi mieleeni hyvinkin poliittisesti epäkorrektin ajatuksen: kylmän maan kylmän vaiheen kärsijä tai ei, niin kyllä minä olen aika etuoikeutettu, kun olen saanut kyvyn katsoa elämää ulkopuolelta, reflektoida... ja vielä sen lisäksi tuntea sen kauneus niin syvästi. Olisi kauheaa olla yksi niistä, jotka vain... elävät. Jotka eivät koskaan ajattele, kyseenalaista, havainnoi, värise kauneuden hurmiosta ja sen tavoittelun epätoivosta.

Ja yhtä hyvin minä voisin olla yksi heistä. Yhtä hyvin kuin kuolla nälkään Sudanissa tai hukkua mutaan Bangladeshissa, voisin olla... tiedoton. Mutta en ole. En mitään niistä.

Olisiko syytä lakata kitisemästä?