Huh. Että piti sitten tämänkin luovan kaipauksen lyödä taas moukarilla päähän! Sanoissakin on aivan tarpeeksi tekemistä, ja nyt taas tahdon tanssia ja tehdä teatteriakin - aivan tuskallisen innostuneesti!

Syypää on rakas, lahjakas veljeni, joka ilmoitti varanneensa minulle ilmaislipun Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ja Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen yhteiseen opiskelijaproduktioon. Petrin osuus siinä oli yhtenä muusikoiden kolmesta opettajaohjaajasta, joskin hän joutui harmikseen olemaan viimeisen puristuksen ja ensi-illan ajan Friggin kanssa Norjassa ja näki siten itsekin kolmen teoksen kokonaisuuden vasta tänään. Viimeaikaisten tapojeni mukaan en tahtonut saada lähdettyä liikkeelle - mutta onneksi, onneksi lähdin! Siinä taas tukea sille opetukselle, joka minulle on tullut niin vaikeasti ja myöhään: kun epäröi, kannattaa ennemmin ottaa se kokemus kuin jättää väliin! Jokohan alkaisin sen muistaa?

En tiennyt yhtään, mitä odottaa - vain sen, että produktio koostui tosiaan kolmesta eri teoksesta, joihin oli tehty koreografioiden lisäksi myös musiikki, ja sen, että olen ennenkin nähnyt juurikin Petrin ansiosta, miten innostavaa taidetta voi syntyä modernin kansanmusiikin ja nykytanssin yhdistelmästä. Kummassakin on vahva improvisaatioperinne; kamu palauttaa tanssiin iloa ja maanläheisyyttä, ja tanssi irrottaa muusikoista sellaista läsnäoloa, jota muuten olisi vähemmän. Yhdessä nämä kaksi kykenevät helposti ja luontevasti viemään häpeilemättömän tunteisiin vetoaville juurille, olemaan sekä humoristista että älyllistä että koskettavaa, olemaan hauskaa ja samalla vetoamaan mielikuvitukseen.

Ja kyllä, 108-produktio oli juuri tätä kaikkea. Menkää ihmeessä katsomaan, jos jäljellä oleviin esityksiin vielä saa lippuja! Menkää! Etenkin kaikki larppaajat.

Ensimmäinen teos, "För nöjes skull", kuvasi paremman väen sukujuhlia jossain ruotsalaisen kansankodin ilmapiirissä kaikkine jäykkiin juhliin kuuluvine nolostuttavine ja riemastuttavine kliseineen. Juuri se sai minut ajattelemaan, että larppaajien kannattaisi nähdä se ja ottaa mahdollisuuksien mukaan oppia esiintyjien sanattomasta viestinnästä, taidosta luoda kokonaisvaltaisia tyyppejä, tuttuja mutta niin osuvia. Siitä voisi olla paljon iloa juuri tuontapaisissa muodollisen sosiaalisissa pelitilanteissa! Koko esitys oli sitä paitsi erittäin tasokas: yhtenäinen, tehokas, nokkela ja esteettinenkin. Puvut olivat erittäin kauniita ja joka tyypille luonteenomaisesti sopivia. Musiikki toimi saumattomasti. Lisäarvoa tarjosi kohtaus, jota ei tekisi mieli pilata kertomalla, mutta sanotaan vain, että se kolahti klassisen baletin maailmassa kasvaneeseen aivan uskomattoman kutkuttavasti! Kohtaukseen liittynyttä ensiluokkaista miesvartalon kauneuttakaan ei voi pitää kuin bonuksena...

Toinen osio, "Unissakävelijät", tarjosi aivan yhtä vaikuttavan ja taidokkaan mutta täysin erityyppisen kokemuksen! Se sijoittui TeaKin isoon sisäaulaan, suurimmaksi osaksi (mutta ei kokonaan) siinä olevalle esiintymislavalle, mutta myös sen ympärille ja matkalle ensimmäisestä studiosta tuohon esiintymislavalle. Sen inspiraationa oli ohjelman mukaan Bruno Bettelheimin näkemykset saduista ja alitajunnasta, ja se onnistui välittämään juurikin jotain tuosta jaetusta kokemuspohjastamme ja vetoamaan samalla voimakkaasti tunteisiin, etenkin inspiraation ja sanattoman luovuuden sytyttämään hurmioon. Viiden muusikon ja viiden tanssijan yhteistyössä oli jotain samantapaista henkeä kuin vaikkapa Cirque du Soleilin tarinallisissa esityksissä, mutta maailma ei ollut Cirquen, vaan jotain, jota on vaikea määrittää. Jotain, joka ei ole "suomalaiskansallista" eikä "skandinaavista" eikä "arktista", mutta silti se tuntui jotenkin hyvin "meikäläiseltä", tutulta kollektiivisen tajunnan maailmalta. Se oli siis hyvin visuaalinen, ja myös erittäin menevä ja taitava, tanssillisesti ehkä vaativin näistä kolmesta koreografiasta. Musiikillisesti en tietysti ole pätevä sanomaan, mutta eiköhän CdS-vertaus kerro jo jotain. Etenkin laulusolistin äänessä oli sellaista syvältä repäisevää väriä.

Petri oli ollut ohjaamassa juuri tämän esityksen musiikkia (no hei, ylläri! mun veli on vaan niin paras!) ja oli todella, todella tyytyväinen ja innostunut projektin lopputuloksesta. Eikä ihme, se oli vaikuttava. Se vetosi voimakkaasti luonteeni roolipelaajafantastikkopuoleen, luovuuden kokemuksiin, joten voin innokkaasti suositella myös sitä larppaaville kanssaolennoille. Tämän ja ensimmäisen yhdistelmä oli myös erittäin toimiva - ensimmäinen vetosi nokkeluuteen, toinen kokonaisvaltaisesti kouraisevaan tunteeseen.

Projektin kolmas teos, "65 silmukan saari", ei osunut minuun aivan yhtä hyvin kuin nämä kaksi. Toisaalta saattaa olla, etten enää oikein jaksanut ottaa vastaankaan yhtä hyvin, kun olin jo kokenut edelliset niin voimakkaasti. Se sijoittui eräänlaiselle unisaarelle, jossa oli erilaisia sattumalta päätyneitä tulijoita, tyyppejä. Visuaalisesti se oli valtavan kaunis; sitä hallitsi keijun ja kevään läpikuultava vihreä, ja siinä oli upeaa valojen käyttöä. Siinä oli myös erittäin kekseliäitä tapoja käyttää musiikin tuottamisen välineitä, itse soittimia, osana esityksen fyysisyyttä eikä vain ääntä. Se oli vain selvästi näistä kolmesta eniten yhteisimprovisaation tuotos: sekä sen musiikki että tanssi olivat minun makuuni ehkä hiukan turhan "tyypillisen taiteellista", enkä ollut kovin vaikuttunut sen tanssillisesta osuudesta muutenkaan. Mutta toisaalta siinä tanssijat ja soittajat olivat eniten yhtä, koko ajan osa samaa liikkeellä ilmaisun maailmaa. Siinä oli myös useita erittäin nokkelia juttuja ja paljon sellaista improvisaatioon liittyvää absurdia luovuutta, josta voisi ottaa paljonkin oppia ja virikkeitä - jälleen kerran roolipelaaja.

Menkää siis! Opiskelijat vain 5e, muut 10e. Esityksiin ei mahdu kovin paljon väkeä, ja niitä on vain tämän viikon. Suosittelen lämpimästi. Ja jos ette usko jaksavanne korkeakulttuuria koko iltaa, lähtekää väliajalla kahden kolmesta jälkeen - mutta käykää katsomassa ne kaksi!