Se yllätti kesken syksyn viipyvän armon:
talven ehdoton kirkkaus,
ehdottoman menetyksen kirja.

Vaikea oli. Niin hahmolle kuin pelaajallekin. En oikeastaan halua edes puhua siitä. Hahmo oli sinänsä vaikuttava persoona ja tarina.

Ihan tyylillä tehty oli. Paikka oli yksi fantastisimpia, ja ympäröivä luonto teki parhaansa nostaakseen sen aivan omalle tasolleen. Eipä ole ennen katseltu täysikuun valon heijastuvan joenpinnan petollisen tyyneen kivihiilihelmipintaan tai kimaltelevan varpujen uskomattoman paksussa korallikuurassa, ei ainakaan niin häiritsemättömässä, taianomaisessa rauhassa, täysin omassa todellisuudessaan. Kulttuurin omaksuminen oli toiminut, ja pelaajien yhtenäisyydessään luoma tunnelma oli siksi erittäin tehokas. Juuri sitä toki kannattaa peleistä lähteäkin hakemaan.

Hieno kokonaiskeikka oli, kun sai matkata rakkaiden ihmisten kanssa, nauraa ja hehkuttaa ja intoilla ja väsyä yhdessä.

Siitä muusta... ehkä joskus toiste.