Se menee tänään opiskelemaan. Oikeasti. Ryhmään, istumaan, kohtaamaan vieraita ihmisiä ja tekemättömiä töitä ja niiden töiden tekemistä silti.

Mutta mikäs siinä; ei se ole sen kummempaa kuin ne epäonnistuneet epäelämätkään. Pakoa ei ole: mikään ei voi olla ihanaa ja ihmeellistä, jos itse on rikki. Pakoa ei ole; voi yhtä hyvin elää.

Mutta onneksi on sentään kirjoittaminen. Jos ei muuta, voi sulkea korvansa ja suunnitella jatkoa siihen jo aivan liian pitkäksi venyneeseen rävellykseen, jossa Lisa korjaa kaiken.