Tajusin jotain aika itsestäänselvää eilen kotiin kipitellessäni. Miksi minun on niin vaikeaa keksiä kunnollisia tarinankaaria? Koska en mielestäni keksi konflikteja ja ongelmia. Mahtaisiko johtua siitä, että inhoan ja vältän konflikteja myös tosielämässä? Vika ei siis ole varsinaisesti siinä, etten voisi olla tarpeeksi kekseliäs, vaan siinä, että moinen on tehnyt konflikteista asioita, joita ei pidä toivottavina ja siksi niitä ei edes ala pyöritellä mielessään inspiroituneena.

Ongelma tunnistettu. Nyt sille voi tehdä jotain.

Olen saanut aikaan jo pitkän pätkän kolmattakin uutta rävellystä, keksinyt jotain kivaa siihen yhteen vanhaan juttuun, jota lupasin jo parille otukselle näyttääkin (vaikka en minä vieläkään tiedä, mitä siinä tapahtuu... mutta ehkä se tulee edellämainitun ongelmanratkonnan edettyä), todennut, ettei toisesta vanhasta rävellyksestä tule koskaan olemaan mihinkään, ja kiukuttelen edelleen vajavaista historiantuntemustani, jonka korjaaminen on välttämätöntä, ennen kuin voin edes alkaa valita yhtä kolmesta tai neljästä vaihtoehdosta, joista haluan kipeästi aloittaa tarinaa. Tolkkua näistä ei missään ole, mutta silläkös nyt väliä!

En edelleenkään osaa lopetuksia. En noihin ainoaankaan.