Mitä tällaisina päivinä voi sanoa? Omat kitinät tuntuvat pieniltä ja itsekeskeisiltä.

Sattuvasti näin eilen aamulla unta, jossa valittelin unen tilannetta kovasti muutamalle vanhalle tutulle - se oli ihan tavallisen elämän eräs väistämätön stressijuttu - ja yksi näistä ystävistä muistutti omasta, paljon paljon kurjemmasta tilanteestaan, joka minun olisi tottakai pitänyt muistaa. Istuin hänen viereensä metsämättäälle kalpeassa syysauringossa ja valitin, etten käsitäkään, miten ihmiset sellaista selviävät, kun pelkkä eläminen sattuu niin kovasti.

Kovin tosi uni. Ja kuitenkin totuus on, että kipua, epätoivoa ja kuolemaa vastaan voi taistella vain elämällä. Voi vain tehdä parhaansa elääkseen itse ja antaakseen jotain toisillekin.

Se on yksinkertainen ja selkeä fakta. Ja siinähän minä yhä epäonnistun, ja se on tehnyt minut niin sanattomaksi eilisestä lähtien. Ei vain lähiseudun pahat uutiset, vaan se, etten itse voi todeta, että ainakin itse teen parhaani. Koska eilen en kolmen huonosti nukutun yön jälkeen enää jaksanut - nousin aamulla, mutta sitten väsytti, paleli ja oli kurjaa, menin päiväunille, ja se siitä. Enkä nukkunut vain päiväunia, vaan myös iltaunet ja sitten - muutaman tunnin yölukemisen ja sanojen sanattoman, toivottoman tapailun jälkeen - yöunet tähän iltapäivään asti. Ja kyllä minä varmaan olisin voinut jo herätä, mutta kun nukkuminen oli niin paljon miellyttävämpää kuin työnteko, gradu, kurssin selvittäminen, arkipäivään nouseminen.

Maailma on paha, ja jos ei ole osa ratkaisua, on osa ongelmaa.

Oikeastaan ahdistuin Jokelan tapauksesta eniten, kun uutisoitiin, että ampuja oli ollut koulukiusattu, enkä enää halunnut ajatella koko juttua. Koska minähän olen osa ongelmaa, kun en itse kuitenkaan lopulta kestänyt valintaani koulukiusatun rakastamisesta aikoinaan. Mutta kun ei voi elää perheessä, jos ei arvosta ja halua toista!! Kun tavallista vahvemmat ja värikkäämmät illuusiot on lopulta saanut revittyä pois ja tajuaa, että jäljellä on alkuperäiset motiivit, ja että ne ovat olleet ylevä uhrautuminen ja sääli, niin ei voi!

Kuinka loputtoman kauan menneisyys vielä omistaa syyllisyysnaruja minuun? Ensin tunsin syyllisyyttä siitä, että yleensä olin havahtunut ja siitä katkera, ja nyt kun olen tajunnut olla vihainen siitä, miten minua manipuloitiin ja käytettiin itsetunnon pönkittämiseen, nyt palaa kuitenkin tuo sama syyllisyys. Ettei kykene rakastamaan kaikkia ihmisiä ehdoitta, ei edes vaikka joku erityisesti sitä tarvitsisi. Että antaa toissijaisten seikkojen, kuten ulkonäön ja persoonallisuuden, haitata.

Mutta hei, herätys nyt, lintu hyvä! Menisitkö takaisin? En kuuna kullanvalkeana. Sanoinhan jo sen, minkä tiedän, että ei niin voi elää, ei vaikka kuinka ylevistä motiiveista. Niinpä syyllisyys on ihan turhaa. Se on mennyttä, ja se siitä. Nyt pitäisi keskittyä elämään elämää, jota voi elää - tekemään työtä, olemaan hyödyksi, välittämään niistä, jotka ovat nyt ja tässä, olemaan lämmin ja positiivinen myös vieraille sen verran kuin ohimennen kohdatessa voi.

Mutta miten voi, kun väsyttää niin paljon? No, ei kun niihin seuraaviin, isompiin labrakokeisiin, jotka nyt kahtena aamuna ovat jääneet käymättä, kun on väsyttänyt. Mitenkähän niihin huomenna selviäisi?