Tolkuton väsymys ei onnistunut perjantainakaan estämään sitä, että heräsin puoli neljältä kesken yöunien ja valvoin kaksi ja puoli tuntia kiukutellen maailman epäoikeudenmukaisuutta ja yrittäen olla kuuntelematta takalippuluukun harmaan kirjanpitäjän riekkumista. Ei oikein onnistunut:

...Minusta tuntuu, että haparoin maailmojen väleissä kuin ne kaikki olisivat paperinlitteitä tasoja, niin kuin loputtomia peräkkäisiä verhoja ärsyttävän runollisissa elokuvakohtauksissa tai tanssiteatterissa. Kosken yhteen: se on läpikuultava kuin matta kontaktimuovi, maalattu täpötäyteen sanoja, toisten kirjoittamia tai niitä, jotka toiset tulevat kirjoittamaan. Litteitä, läpipäästämättömiä, käsistä taipuen karkaavia, vailla syvyysulottuvuutta. En pääse niihin, olen väärää mallia, minussa on väärä määrä suuntia. Kuljen välistä toiseen, ja ne kaikki väistävät minua eivätkä avaudu. Olen vain loputtomasti tuomittu harhailemaan todellisuuksien lomissa, en koskaan niissä sisällä.

Vihaan sitä mutta en voi toisinkaan olla; en voi rakastaa, mutta en voi välttääkään. Se olen minä, ja se on epäoikeudenmukaista ja tuskallista eikä ollenkaan hauskaa. Enkä sitä paitsi myöskään tahdo nähdä niiden läpi; nähdä ohutta ja harvaa totuutta! En tahdo! Tahdon toivoa!

En luovuta, en suostu.

On oltava todellisuus, jossa on täyttymys. Edes yksi. Vaikkei se olisikaan se, jota nyt epätoivoisesti yritän läpäistä...

Ei! En luovuta, en suostu!

Sade on kylmää, marraskuista ja turruttavaa.

En luovuta!