Nukun kahdestatoista kahteenkymmeneen tuntia vuorokaudessa. Vaikka hereilläoloaika olisi optimiaikaan, aamulla ja päivällä, en saa aikaiseksi kuin niin pieniä edistysaskelia, etteivät ne enää tässä katastrofissa auta. Olisivat ehkä auttaneet, jos sellaisia olisi ottanut koko tämän opiskeluun määritellyn ajan. Tai sitten ei.

Peilistä minua katsoo se nainen, jota pelkään kuollakseni: se, joka on yhtä vanha kuin faktuaaliset ikävuotensa.

Opintopsykologi sanoi, ettei osaa neuvoa mitään terapeutteja. Mikä se sellainen psykologi on, joka ei osaa neuvoa omalta päänsilitysalueeltaan tarvittaessa eteenpäin??

En tule koskaan olemaan ihminen. En tule koskaan omaamaan todistusta siitä, että osaan mitään, joten en voi päästä takaisin kiinni asioihin, joista olen pudonnut. En tule koskaan löytämään sellaista rakkautta, että voisin olla siinä onnellinen. En tule jättämään jälkeeni mitään.

Olen sittenkin vain muurahainen. Eivätkä muurahaiset saa ihania puoliskoja ja ihanaa elämää. Koska ainahan hoetaan sitä totuutta, että pitää ensin itse tehdä itsestään onnellinen ja aikaansaapa ja menestyvä, jotta olisi kiinnostava. Ja kyllähän se loogiselta kuulostaa. Mutta miten minä voisin sen tehdä, kun joka päivä pelon muuri estää jokaisen askeleen? Kun nämä vuoret putoavat vääjäämättä taas hartioille; kun pelon hydraa vastaan ei ole edes lupa taistella, koska se tarkoittaisi, että kuvittelee olevansa parempi kuin on? Eikä se ole muuttunut, vaikka on ymmärtänyt, mistä se johtuu. Koska miten sen voisi muuttaa? Ei sellaista itse voi päättää, että kelpaa. Ei sellaista voi tehdä. Ja niin ei voi yrittääkään olla aikaansaapa, koska ei voi yrittää. Ei saa. Ja niin ei voi olla kiinnostava kenellekään.

Ja jos en voi saada omaa Mishaa, onko mitään vitun järkeä elää?

Suoraan sanottuna ei siltä tunnu.

(Älkääkä nyt olko tyhmiä. En minä halua sitä tiettyä henkilöä, tietenkään. En minä niin erossa todellisuudesta ole. Vaan jonkun, joka herättää samanlaisia tunteita - sen lisäksi, että on todellinen.)