Kyllä minä kirjoitin eilen muutakin, vaikka olinkin äidin luona poissa koneen ääreltä. En voinut enää olla suoltamatta sanoja edes yhtä iltaa. Ei tarvittu kuin nämä pari viikkoa, ja olen jo muuttunut kokonaan sanoista rakennetuksi olennoksi. Nyt tuntuu aivan järjettömältä, että rankaisin itseäni niin kauan vieraan kielen häkillä. Miten oikein olen onnistunut olemaan niin raukkamainen, niin tyytyväinen pieneen laatikkoon, vaikka jo vuosia sitten pilkkasin Tommi-parkaa itsensä sulkemisesta pieniin, ahtaisiin ruutuihin? Hänellä sentään ei ollut kykyä tunnistaa, miten itsetuhoista se oli!

Ei niin, ettei olisi hyvä osata vieraita kieliä. Ei vain pitäisi luopua siitä omastaan, synnyinlahjastaan. Eikä juuttua yhteen niistä muista, kun voi kerran poimia rikkauksia niin monesta - niin kuin nyt olen käsittänyt. Piti vain ajatella kielen osaamista aivan toisella tavalla.

Mutta mitä tulee siihen, mitä eilen kirjoitin, huomasin pettymyksekseni, että on vieläkin sanoja, joita tämä päiväkirja ei mahdollista. Tosiakin sanoja, tarkoitan - ei vain kuvitteellisia (jotka tuomitaan kokonaan erikseen, kuten olen sanonutkin). On asioita, joiden myöntäminen julkisesti tekisi niistä jotenkin liian suurellisen kuuloisia - yksi kuulija olisi vielä ihan normaalia, mutta kun kuulijoita on jokunen kymmen, se tuntuisi kasvavan suunnilleen niin moninkertaiseksi, ja sitten koko asia kasvaisi aivan ulos mittasuhteistaan. Hehkutusta, joka sillä tavoin vaikuttaisi jo maaniselta. Pieniä ja kipeitä asioita suhteista toisiin ihmisiin, jotka nekin niin moninkertaisesti kuultuina vaikuttaisivat jo vainoharhaisilta. Huomasin, että kun kirjoitin paperille yksinäisyydessä, kirjoitin niistäkin.

Mikä ongelma se sitten on? No kun minä en ole koskaan mielestäni osannut pitää päiväkirjaa. Kirjoitin muutaman vuoden intohimoisesti ja pelotta, kun elin sitä teinirakkausvaihetta Luke Skywalkeriin. Yritin jatkaa lukioikäisenä... kunnes sitten tietoni, tajuamiseni kasvoi ohi tunnekypsyydestäni ja näin sen oman tekstini lapsellisuuden. Lopetin päiväkirjan siinä missä sen kaiken muunkin - itse asiassa ennen kaikkea lopetin päiväkirjan. Se kaikki muu pyrki aina väkisinkin esiin, vaikka muka En Kirjoittanut (eiväthän fanirävellykset olleet kirjoittamista, tai edes omat tarinat, kun ne olivat vieraalla kielellä ja osa jaettua jatkumoa?). Mutta päiväkirja - sitä häpesin, sen hylkäsin, en koskaan tahtonut muistaakaan sitä.

Vaan voisiko se johtua siitä, että näin jo silloin itseni läpi? Ei tekstini huonoudesta, vaan siitä, että aloin inhota illuusiota, jonka olin väkisin vetänyt elämäni päälle, ja johon kuului se täysin väärä ihmissuhde? Voisinko lopultakin olla vapaa siitäkin? Voisinko olla taas oma itseni? Voisinko olla saanut itseni takaisin kaikilta niiltä, jotka käyttivät  minua rakentaakseen itseään, pönkittääkseen itseään, tehdäkseen itsestään miehen tai kieltääkseen itseltään saman asian?

Outoa, että juuri tuo sama prosessi oli mielessäni tänään toista kautta, kaksin verroin toisinpäistä. Jostain syystä mietin nimittäin niitä käännekohtia, joihin kiihkeästi haluaisin voida palata varoittaakseni silloista itseäni tekemästä väärää valintaa! Laskin niitä taaksepäin vuosi vuodelta, hukattu mahdollisuus kerrallaan. Niitä on yksi viisitoistavuotiaana: se suru, etten taistellut lupaa hakea Kallion lukioon. Kaikki muut niistä sijoittuvat ikävuosille 17-21, ja yhtä lukuun ottamatta ne kaikki puoli tusinaa koskevat samaa, absoluuttisen väärää kokonaisvalintaa. Olen siitä yhä vihainen, mutta ehkä se viha pian menee ohi, kun nyt olen todennut olevani vihainen oikeista syistä. Tietenkään ei koskaan kannattaisi pohtia sitä, mitä olisi ollut toisin, mutta tässä tapauksessa se oli kuin olisi kuorinut sipulia: paluuta kohti omaa ydintäni.

Ehkä minä joskus vielä pystyn katsomaan itseäni niin, että voisin hyväksyä kaiken kokemani. Abstraktisti voin sanoa, että tarvitsin pitkän ja kovan koulun tullakseni jollakin tavoin ei-täysin-typeräksi olennoksi, mutta kohta kohdalta en siihen pysty. Haluan vain rikkomattoman sillan siihen alkuperäiseen, luomiseen kykenevään olentoon! (Ei helvetti. Nyt kun muistan - annoin luomisen kyvynkin kiltisti pois, hyväksyin sen toisen ominaisuudeksi voidakseni ihailla sitä toista!)

Nyt - nyt yhtäkkiä olen onnellinen siitä, että vaikka siinä vuosien pituisella tiellä on niin paljon kaikkea inhottavaa ja lannistavaa, on myös nyt tämä olento, tämä minä, joka voi haltioitua ja palaa! Nyt, tässä, sellaisesta, jota on kohdannut nyt, ja joka on vapaa kaikesta aiemmin olleesta; jolla ei ole mitään tekemistä minkään menneen kivun kanssa. Paitsi sellaisen, jonka tahtookin muistaa, koska se on suloista ja täydellistä.

Sillä minä palan taas. Palan niin paljon ja niin hurmioituneesti, että itken vain siitä riemusta, että tarinan olento - oikeine kasvoineen, mutta silti vain kuvitteellinen olento - on olemassa. Olen järjettömän, kiduttavan, hurmaannuttavan ihastunut, ja se on jumalaista, mutta myös kauheaa juuri siksi, että tiedän täydellisen järkevästi, että kyseessä on vain tarinan olento, ja suren sitä, etten sellaista todella koskaan varmaan kohtaa (ei siksi, ettei sellaisia olisi, vaan siksi, etten minä usko sellaista voivani saada, saati pitää). Ja silti se on aivan riittävän totta, että se saa minut uskomaan jopa itseeni. Tai no ei varsinaisesti uskomaan, mutta kuitenkin yrittämään parastani enemmän kuin ilman tuota tulta. En tiedä, kauanko tämä hurmio voi kestää - ei varmaan kauan, koska todellisuus vaatii kuitenkin veronsa aivan käytännössä - mutta niin kauan kuin se voi kantaa, voi taivas! En minä kieltäydy siitä, että joku tai jokin saa minut tuntemaan näin.

Viime yön psykologiapohdintoja ehkä toiste.