Keskiaikailua edessä. Tein tietoisen päätöksen, etten tee yhtään mitään pukutilanteeni hyväksi tällä kertaa, mutta tietysti nyt tuntuu, ettei voi edes lähteä, kun puvut eivät ole tiptop. Varsinkaan, kun muutenkin on epävarma olo omasta ulkonäöstä. Ja varsinkin, kun väsyttää, koska tietenkään en nukkunut äidin luona taaskaan kunnolla, ja kuitenkin raahauduin (pakotettuna, pyydettyäni sitä) aamulla ylös ja siihen isoon verenkuvaan. (No, ainakin se on tehty, vaikka viikko muuten menikin pelkkään yrittämiseen.)

Eikä minulla ole naamiotakaan - tai ei siis aikakauteen sopivaa; sopimattomiahan tuolla kellarin hyllyllä on pinokaupalla. Mutta vähät siitäkään! Olen kuitenkin valinnut tuonne lähteä, olen maksanut sen, ja olisi todella typerää jäädä taas kotiin. Se olisi periksiantamista pelolle, ulkonäköpeikolle, ja se on typerää.

Pelko ei ole ihastuttava ominaisuus. Pelko on tuhkaa ja tukahduttavaa nokea.

Mutta harmittaa silti, etten taaskaan kykene antamaan keskiaikailulle täyttä panostani. Kyse ei ole vain puvuista (vaikka se naamio olisi kyllä ollut toivottava), vaan myös siitä, ettei tosiaankaan ole mitään resursseja jaksaa mitään lausuntaa tai tarinankerrontaa, vaikka hauska tarina tai veikeät, vihjaavat runot olisivat sopineet karnevaaliteemaan loistavasti. Ja jos ei kykene antamaan kaikkea, tuntuu yhä, ettei anna mitään eikä siten oikein tiedä, mihin lokeroon sitten kuuluu. Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kyllä tänä vuonna vähempikin riittää. Että menen vain tapaamaan ystäviä. Mutta sitten sille ystävien tapaamiselle asettaa liian ison painon - laittaa heidän tahtomattaan heidän vastuulleen koko tyytyväisyyteni tapahtumaan, vaikka jo valmiiksi olen varautunut pettymään omien pelkojeni ja epäilysteni vuoksi.

No, katsotaan nyt. Yritän tällä kertaa hokea itselleni koko ajan, että en odota mitään ja otan niin rennosti kuin mahdollista. Ainahan voi olla epäsosiaalinen, vetäytyä huoneeseensa nukkumaan tai kirjoittamaan tai yrittämään opiskella. Ja rävellyksien päänsisäisellä rakentelulla voi aina viihdyttää itseään, jos ei muuta.

Mutta mitä minä tältä nimenomaiselta harrastukselta oikein haluan? Onko sillä minulle tarpeeksi annettavaa siitä aiheutuvaan tuskaan ja vaivaan nähden? Pitääkö minun taas kerran miettiä tätä samaa asiaa? Mutta jos totean, etten tarvitse sitä enää, johtuisiko se sitten vain unelmiin uppoamisesta, ja olisiko se sen terveempää?

<FanGurl>

Miten niin muka huopatossu??? Mikä hiton huopatossu se on, jos tekee sen, mitä pitää (jopa naurettavaan uhkarohkeuteen asti!), eikä sen, mitä oma kiivas luonne sattuu sanomaan??

Ja se, joka kuvittelee, että suhteen syvyyttä voi mitata sillä, kuinka vaikeasti se sujuu, saa syyttää ihan itseään, kun oma elämä todistaa vaikeuden sietämättömäksi. Oikeasti syvät suhteet tuntuvat hyviltä, sujuvat hyvin. Traagisista traumoista seuraa vain vaikeuksia. Ihan tosissaan.

Mä niin en kestä tätä fanikeskustelua. Olisi kiva osallistua siihen, mutta ei huvita, kun toisetnäkevät koko totuuden täysin eri arvoilla kuin itse.

</FanGurl>