Lauantai oli vastakohtien päivä. Liityin äidin&O:n seuraan Hietaniemen-käynnille, mikä osoittautui varsin tunnevaltaiseksi kokemukseksi - ei olisi ehkä pitänyt yllättää, mutta yllättipä kuitenkin. Meidän perheessämme hautausmaalla käynti oli aikanaan ehdoton traditio vain jouluna, mutta taidan tästedes ottaa tämänkin tavaksi. Räntäsateesta huolimatta.

Ensin vietiin kanervia ja kynttilöitä syöpään kuolleen tätini haudalle ortodoksiselle hautausmaalle. Valitsin kauniin laventelinvioletin kanervan ja jäkäläkehyksen - täti piti kauniista ja koristeellisista asioista - ja vielä kynttilänkin, kun kysyin tekstiviestitse, halusiko isäkin osallistua (isän siskosta kun oli kyse). Sievä hauta se onkin, varsinkin sitten kun siinä oli sedän ilmeisesti aiemmin tuomat kanervat ja pysyvän lyhdyn kynttilä ja meidän tuomamme lisäksi. Kivessä on sellainen kolo, jossa nököttää pronssinen pikkulintu. Sitten mentiin tasan vastakkaiselle puolelle koko hautausmaata Ollin vanhempien sukuhaudalle, jossa kuulin olevan tilaa myös äidille sitten joskus. Sellaisten asioiden tietäminen on yllättävän miellyttävää. Mikään muuhan ei varmaa ole kuin kuolema, joten on myös hyvä, jos siihen väistämättä liittyvät asiat ovat varmoja.

En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Hietaniemen varsinaisella luterilaisella hautausmaalla enkä ollut ollenkaan tajunnut, kuinka suuri se oli. Kun olimme kynttilöittäneet vielä Ollin ukin haudan, aloin etsiä Karjalaan jääneiden muistomerkkiä, johon voisin jättää kynttilän Aleksi-ukille ja samalla Mammalle, mutta siitäpä tulikin sitten päänvaiva. Sitä ei ole merkitty hautausmaan pääportin karttaan, ja missä tahansa muuallahan se on yleensä jossain sankarihautojen lähellä. Juoksentelin ees taas ja lopulta lähetin äidin ja Ollin kotiin ja sanoin käveleväni pääkatua hautausmaan läpi ja yrittäväni löytää jonkin paikan, johon kynttilän voisin laittaa. Hyvä niin, sillä aloin olla aika pois tolaltani, ja kun sain olla yksin, kävely ja hautausmaan rauha helpotti. Olihan siellä toki paljon muitakin ihmisiä samoilla asioilla, mutta tunnelma oli vain positiivinen - levollinen ja vahva, täynnä tajua jatkuvuudesta, kuulumisesta, kokonaisuudesta. Kaikki antoivat toisilleen tilaa ja olivat silti yhtä. Tajusin purkavani etsimishermostukseen omaa yliherkkää tunnetilaani ja pientä häpeääni sen turhuudesta - itkeskeleväni Mammalle anteeksipyytelevästi sitä, että mielessäni oli niin hupsuja unelmia, että jopa hautakivien venäjänkieliset tekstit saivat minut ajattelemaan niitä. Ja sitten en enää tuntenutkaan oloani niin tyhmäksi, koska unelmat olivat unelmia, ja niitä oli hyvä olla.

Löysin tietenkin sen muistomerkin lopulta: sehän on valtavan suuri patsas kumpareella aivan Mechelininkadun portin lähellä. Ei siinä ollut kovin montaa kynttilää ihmismäärään nähden, mutta ehkä Hietaniemessä on tosiaan niin paljon muitakin paikkoja, mihin muistonsa laskea. Siihen minä sitten sen laitoin, ja koska kerrankin olin yksin ihan omana itsenäni, pyytelin anteeksi sitä, miten vähän minulla on näyttää heidän uhraustensa vastineeksi... mutta että ehkä minä vielä ehdin korjata asian. Ehkä.

Hautausmaan jälkeen tuntui äärettömän luontevalta poiketa P&P:lle ja keikutella Hilkkaa tovin. Lapsen kehityksen seuraaminen tällä tavoin ensimmäistä kertaa läheltä kiehtoo minua loputtomasti, ja nelikuukautisen kanssa on jo aika palkitsevaa seurustella. Sitä paitsi P&P:n luona käyminen ja vartavasten tehdyn latten saaminen tuntuu aina yhtä puhtaan positiiviselta, ja muutenkin seurallisuus oli hyvästä.

Kaiken kruunuksi lounastin Lissun kanssa ja sain harjoittaa pitkän kaavan fanivouhkausta. Tuntuu aivan hassulta, miten tarpeellista ja ihanaa se oli, mutta niin se nyt vain oli.

En tunnu osaavan kuvailla mitään näistä todellisista kontakteista merkitsevällä ja erityisellä tavalla, vaikka juuri sitä pitäisi. Miksi todellisesta lämmöstä on niin vaikea kirjoittaa kiinnostavasti?

Lauantai vahvisti minua niin paljon, että oli suhteellisen helppoa saada itsensä piipahtamaan Veran, Anun & kumppaneiden yhteisissä juhlistuksissa. Olisi ehkä liian aikaista toivoa vielä, että viime vuosina jälkitraumaksi kehittämäni suurempien sosiaalisten tilaisuuksien kammo olisi pysyvästi jo vähenemässä... mutta kaipa sekin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Eilinen lähtö oli kuitenkin odotettua helpompi, ja olin todella, todella iloinen siitä, sillä siellä näin taas ihmisiä, joita ei ole tilaisuutta nähdä tarpeeksi usein. Niin kuin aina, kun vain saan voitettua sen typerän paniikin, jossa en voi lähteä mihinkään laittamatta itseäni aivan viimeisen päälle. Muuan tuttava kommentoikin asian tultua puheeksi, ettei voinut käsittää stressiäni, koska näytin hänen mielestään aina häikäisevältä. No niinpä kai, nauroin, koska niinä päivinä, kun en kykene näyttämään häikäisevältä, en lähtemisessä onnistukaan. Koska eihän se ole häikäisevä, se on silloin juuri ja juuri kelvollinen.

Hm. Tuo aihe nyt ei ollenkaan sovi ylevään alkuun ja otsikkoon. Mutta sellaista se on: juuri siksi ei voi olla rohkeasti ja itsetietoisesti ylevä ja henkevä, koska oikeasti, pohjimmiltaan, on vain arkipäiväinen ja epäviehättävä, eikä silloin voi olla uskottavasti suurellinen ja korkealentoinenkaan. Mitäs puppua se sellainen oikein on, lintu hyvä? Pelkoa taas. Eikä se käy.

Hautausmaa muistutti taas - hätkähdyttävän lempeästi ja turvallisesti - että elämä kannattaa elää.