Kuoppapäivä. Piti päästä liikkeelle ja tehdä jo parikin oleellista asiaa. Väsytti. Väsytti vanhaan tapaan noin viidentoista tunnin verran. Nyt on vaikeaa tapella irti näistä hidasteista, tästä tahmasta, joka heti alkaa kasaantua ympärille.

Ei minua edelleenkään huvita opiskella, ja kun asioita on hidastellut, on vaikea uskaltaa ottaa niitä taas esille ohjaajien jne. kanssa, kun ei ole kovin paljon perusteita antaa uskoa, että nytkään tapahtuisi mitään (vaikka itse kokee, että tapahtuisikin). No, ajattelin, että kyllä se tästä, mutta nyt alkaa olla niin kiire, että pelkään sen alkavan pelottaa ja lamauttaa. Käytännössä tämä esipelkokin on siis sitä pelkoa jo.

Yritän sanoa itselleni tästä päivästä, että ehkä tälle unentarpeelle oli muitakin selityksiä; ehkä en ole tuomittu juuttumaan taas. Ehkä tosiaan kyse on vitamiinien puutteesta, etenkin B-vitamiinin, koska eilen olin jostain syystä laiska enkä syönyt vitamiineja ja Herba-puristeita - tai ehkä kyse on jostain vielä enemmästä, johon ne vitamiinit nyt vain sattuvat auttamaan. Tai Cymbalta, koska taisin unohtaa ottaa sen toissapäivänä. Sitä, kuten jotain muitakin masennuslääkkeitä, tutkitaan käytettäväksi juuri fibromyalgiaan. Ehkä minua ei satu, koska on sitä, mutta nukuttaa silti, koska olen kipeä. En tiedä - ja juu, tiedän, että lupasin selvittää asian. Kunhan tästä nyt pääsee liikkeelle.

Ajatusprosessitkin voisivat olla syynä: sattui niin, että kuulin eilen eräästä ihmissuhdeasiasta, jota ei ehkä ole edes olemassakaan, mutta jos olisi, se olisi juuri sensorttinen, johon minun on vaikea reagoida järkevästi. Ensireaktioni oli se vanha tuttu pettymyksen ja petetyksi tulemisen, huonommaksi jäämisen tunne, eikä sitä auttanut se, että tiesin, ettei minulla ollut moiseen mitään oikeaa perustetta. Itse tunteeseen siis - eri asia on sitten, että tietenkin minun pitäisi silti käyttäytyä järkevästi. Kun sain asian tietooni niin varhaisessa ja epätodennäköisessä vaiheessa ja kun sain puhua sen läpi, minulla oli aikaa pureskella sitä ja tulla sen kanssa sinuiksi. Ehkä tarvitsin sen yön läpi nukkumisen varmistaakseni, ettei se tosiaankaan haittaa. Ei nimittäin enää haittaa.

Niin että ehkä kyseessä tosiaan oli vain yksittäinen katko, ja huominen tapahtuu taas normaalisti.

Eilinen epävarmuus ja tämän päivän surkeus taisi taas olla syynä myös herkkuhimoon lankeamiseen. Muuten olen huomannut sellaisen kummallisen ilmiön, että unelmat, kun ne pystyy tekemään niin todellisiksi, että niistä on sanoja paperilla, täyttävät kummasti sitä onttoa kohtaa sisuksissa, joka juurikin huutaa tarpeettomasti ruokaa ja herkkuja. Ainakin viime päivinä. Sen sijaan heti, kun ajattelen oikeita ihmisiä ja ikävöin heitä, tunnen oloni epävarmaksi, ja se ontto kohta alkaa koskea ja haluta turvallista täytettä. Mutta valitettavasti vain ei voi eikä tahdo - ennen kaikkea ei tahdo - olla vain kirjainten kanssa. Ei edes tässä suhteen uudelleenlämmityksen ihastuksessa.

Minulla on ikävä. Ei edes mitään suurta. Vain liian montaa ihmistä, joista en voi olla välittämättä, enkä siltikään osaa pitää heistä kiinni. Ei siksi, etten haluaisi, mutta en vain näköjään osaa. Ja päivät karkaavat ja ovat jo menneet, niin kuin opiskelunkin kanssa, ja on taas yö ja epäaika, yksinäisaika. Eikä minun sanoillani vielä ole sellaista valtaa ja kultaa, että ne oikeuttaisivat pelkän epäaikaan juuttumisen.

Ei varmaan koskaan tule olemaan.