Se on äskettäin armahduksen ja uudelleenkanonisoinnin saanutta Saima Harmajaa se. Joissain asioissa olen ikuisesti kolmentoista, joten olen iloinen Saiman arvon palautuksesta.

Nukahdin fanirävellysajatuksiin. Heräsin fanirävellysajatuksiin. Siltikään en siinä välissä onnistunut näkemään fanitusunia. Sitä paitsi aamuisen tunnelman pilasi kyllä itsepintainen kurkkukutina, jota vastaan taistelin jääräpäisesti tuntitolkulla: jos ei nouse eikä oikein liikukaan, eikä ainakaan siirrä peiton reunarullaa kurkulta, ei ehkä tarvitse aloittaa yskimistä ihan vielä eikä siis satu enempää ihan vielä... Kurkkukipupäivä on kyllä flunssan kamalin. Väsymykseen olen tottunut, mutta sitä inhoan, että on vain pakko tehdä jotain, minkä tietää huonontavan tilannetta entisestään (yskiä siis). Teekin alkaa jo kyllästyttää perin pohjin.

Ymmärrän yhtäkkiä täydellisesti sen huuman, millä eroottissävytteisen fanficin kirjoittaminen vie mennessään: ei se lopputulos, vaan se prosessi. Sitä leijailee sellaisessa tupla-adrenaliinipilvessä sekä itse kirjoittamisen ankarasta työstä että kevyestä kiihtymyksestä, joka on parasta niin kauan kuin tarinaa ei ole vienyt väistämättömään loppuunsa (vaikka sen tekisi kuinka toimivan taitavasti ja taiteellisesti hyvänsä). Hm. Panee miettimään, mahtaatko lopputuloksena olla aktiivisten fanficin kirjoittajien puoliskojen keskimääräistä suurempi tyytyväisyys. Siis noin niin kuin makuukamarirytmin säännöllisyyden puolesta.

Ei huolta, en minä tähän jää. Mutta harjoitusta se on kaikki harjoitus jne.

Yhäkin tapaan keksiä mieltäni kiehtovia ideoita ja kohtauksia, joista varmaankin saisi ihan kelvollisia tekstinpalasia ja etenkin fanirävellysmittapuilla jopa kokonaisia rävellyksiä (lyhyetkin tyyliharjoitukset kun kuuluvat genren kirjoon)... mutta sitten kuitenkin luovutan ja totean, ettei niistä mitään sydäntä sykähdyttävää tekstiä kuitenkaan tulisi. Mitä minä oikein haen? Tiedän, etten ole todellinen runoilija - en ole niin fanaattinen askeetikko, että olisin opiskellut tarpeeksi edes klassista kirjallisuustiedettä, saati sitten että olisin ollenkaan selvillä nykyisestä runoudesta. Runoilijan täytyy nykyään olla omassa lajissaan - runoudessa - ainakin yhtä perusteellisen perehtynyt professori kuin esiintyvän musiikin tai kuvataiteen tohtoriväittelijät. Ei minusta siihen ole. Joitain asioita ei vain oteta kiinni. (Eikä tämä ole tappiomielialaa: minä en kerta kaikkiaan edes haluaisi harjoittaa sitä tietä vakavasti. Vähän sama kuin että teoreettisesti voisin vielä harjoitella maratonille, mutta en koskaan, koskaan käsivedossa riippumisen mestaruuteen.)

Ei siis kannata asettaa itselleen myöskään runouden vaatimuksia, lintu pieni. Jokaisen sanan ei tarvitse synnyttää viittä merkitystä ja sydämentykytystä. Siihen voi pyrkiä myös, mutta se ei saa lamaannuttaa. Antaisit tarinoiden tapahtua, uusien todellisuuksien syntyä.

(Niin... mutta kun oikeastaan ne syntyvät minulle jo päässäni. Pelkään sanojen todistavan niiden ohuuden.)

(Ja juuri siitä - juuri siitä - pelosta sinun on päästävä ohi. Totta kai tarinoiden maailmat ovat ohuita. Ne ovat vain tarinan - sanan, lauseen, kuvan - paksuisia. Illuusioita. Sitä se kaikki on. Se on sen luonto.)

(Ja sitä minä ehkä pelkääkin. Sillä minähän haen todellisuutta, en illuusiota. Siksi en luota omaan lahjaani, koska turvallisuudentarpeeni pitää sitä vääränä lahjana ja saa vielä hyväätarkoittavaa mutta väärinsuunnattua tukea epäilevältä, rajusti hakevalta etiikaltani.)

Tuskittelen edelleen noiden merkintäkategorioiden kanssa. Lähtöoletukseni eivät sovi ollenkaan yksiin tämänhetkisen lörpöttelyn todellisuuden kanssa: toistaiseksi on vain niin paljon yleistä hälyä, joka on saatava päästä ulos, ettei kategorioiden luominen tavoitteiden mukaan tunnu järkevältä. Hyvältähän se vaikutti: "Rovio" olisi angstia ja itsetutkistelua, "Säätö" käytännön elämän asioita, "Rihkamalaatikko" meemejä, linkkejä ja muita huvituksia kuin tarinallisia, "Keijuvelka" kirjoittamista. "Toiset elämät" ja "Toisten elämät" lienevät itsestäänselviä. Valitettavasti vain elämä on... niin paljon myös sitä pientä, jota ei voi määrittää noin selkeästi. Sidekudosta. Ruohoa ja neulasia ja valon vaihtumista. Kaiken sen niputtaminen yleiseksi on jotenkin tappiollisen tuntuista, mutta ei se silti ole mitään ylläolevista.

(Ja sidekudos on liian lihallinen sana. Ei tiedä, näkeekö mielessään biologiankirjan nahattoman ihmisen vai lihasopan räippeet.)

Ja sitä paitsi onko tämäkään merkintä nyt kirjoittamisesta, fanituksesta vai siitä muusta? Vai ehkä jopa roviota, jonka olen saattanut määritellä liian kapeasti?

<FanGurl>

On hassua, että yhäkin - aikuisenakin - oloni tulee epävarmaksi ja surulliseksi, kun havaitsen, että en pidäkään samoista asioista tai henkilöistä kuin useimmat muut. Eikö sen pitäisi olla vain positiivista, kun ottaa fanituksen luonteen huomioon: Tim Curryn Richelieun sanoja häpeilemättä hyödyntäen, jos kaikki ovat yhden puolesta, jää muuta enemmän minulle? Miksi sitten oman mieltymyksen kanssa tulee kuitenkin hutera olo? Siksikö, että alkaa epäillä, puuttuuko itseltä jotain oleellista tietoa? Että onkin tyhmä ja väärässä? Ja sehän on aivan sietämätöntä: että ymmärtäisi huonommin ja vähemmän kuin muut.

Ei, hemmetti soikoon! Kaikki aiemmin kirjoittamani pätee yhä. Niin kuin Lissu sanoi, emoilu nyt vaan on niin eilistä. Pitäkää ristiriitaiset kiukkukimppunne!

(Haluan nyt erikseen korostaa, että hyvis ei ole sama asia kuin tiukkis. Eikä myöskään sama asia kuin kompleksikimppu, joka luulee itse suuresti olevansa hyvis. Teoistaan mies tunnetaan, jos ei ennemmin niin myöhemmin.)

</FanGurl>