En oikeastaan halunnut kirjoittaa mitään tänään. En halunnut myöntää, kuinka en saanut mielestäni jotain, minkä en olisi saanut antaa vaivata itseäni. Kuinka kuitenkin suretti se, että sai vahingossa tietää monien tärkeiden ja toisaalta myös yllättävien ihmisten olleen kutsuttuna jonnekin, minne minä en ollut. Ei sen pitänyt tuntua missään; minun piti olla sellaisen yläpuolella.

En vieläkään ole.

Onko tämä ulkopuolisuuden loputtomuus vain sellaista, mitä kaikki salaa tuntevat? Vai onko se vain osaksi sattumaa - että ystäväni nyt kerta kaikkiaan eivät muodosta yhtä tai paria kokonaisuutta, vaan tulevat kaikki vähän sieltä täältä - ja osaksi sitä, etten sattuneista syistä ole vain kyennyt käymään läheskään kaikissa niissäkään bileissä, joihin on kutsuttu? Eli oikeastaan saan syyttää vain itseäni siitä, etten ole vaivautunut voittamaan sattuman suomaa huonoa tuuria. Ja sitä paitsi jos olisin oikeasti mukava, kyllä minua kutsuttaisiin niiden kavereiden kavereidenkin luo, eikö niin?

Ei, minulla ei todellakaan ole järkivastauksia tähän ongelmaan. Eikä järkikeinoja poistaa tätä kipua, vaikka karsinoida sitä tietysti voi.