Pääni on ihan tyhjä, mutta kun joudun pakolla ajattelemaan, yhtäkkiä se tuottaakin asioita, jotka säikäyttävät minut, koska ne ovat niin komean kuuloisia, enkä käsitä, mistä ne tulivat. Joudun miettimään merkinnän otsikkoa, ja tulokset ovat sellaisia, että ne pitäisi kirjata talteen voidakseen käyttää niitä joskus johonkin parempaankin. Näinkö se tapahtuu? Onko tämä normaalia sanantuottoa, vai johtuuko tämä vain siitä, että kanavat ovat puoliksi tukossa?

Toisaalta jo parikymppisenä, jolloin sentään kirjoitin enemmän, koin, että monet paperille ilmestyneet sanat tulivat jostain muualta kuin minun tietoisista ajatuksistani. Selkäytimestä suoraan sormenpäihin ja ulos... En tuntenut olevani mikään ylevä astia, vaan en vain kerta kaikkiaan mielestäni ollut muodostanut niitä sanoja päässäni. Toisaalta se tuntui lahjalta, ihmeeltä, mutta toisaalta se teki olon epävarmaksi: jos en ajatellut jotain perusteellisesti, miten saatoin kyetä hallitsemaan sitä, valitsemaan, muokkaamaan... varmistamaan, että se oli tarpeeksi hyvää, että sen saattoi nolostumatta tuottaa ulos? Ja kuitenkin tietoisten ajatusteni tuottama teksti - päiväkirja - oli kertakaikkisen, kammottavan kypsymätöntä ja yksiviivaista.

Niinpä - ymmärtämättä, että olin päässyt vaiheeseen, jossa se tiedostamaton prosessi oli alettava ottaa haltuun vuosien harjoituksen kautta - lopetin. En suinkaan kokonaan: pudottelin silloin tällöin satunnaisia runontapaisia, käytin paljon aikaa ja energiaa pariinkin faniromaaninpuoliskoon ja osallistuin erään Usenetin enemmän juttelupohjaisen ryhmän vuorotarinaan pitkillä vuodatuksilla ja lopulta kokonaisella suurella taustatarinalla. Lähes kaikki tuo kuitenkin tapahtui jo silloin... englanniksi. Ja ehdottomasti, periaatteellisesti Vahingossa ja Huvin Vuoksi. Mitä Kirjoittamiseen tuli, elin vakaasti todellisuudessa, jossa En Kirjoittanut.

Psykologisia syitä on varmasti muitakin kuin vain tuo tietoinen pettyminen oman tekstin laatuun sillä hetkellä, siinä ajassa: kauhea ensimmäinen vuosi englannin laitoksella; poikaystäväni, myöhemmän ex-mieheni ja hänen äitinsä alitajuinen persoonani runttaus (muistattehan: hän oli se perheen tietokonenero, se älykkö; siitä riippui hänen koko minänsä; ja minä taas en voinut olla älykäs, en vertailukohtana enkä siksi, että olin, kauhistus sentään, tunteellinen), kauempaa periytyvät heikkoudet. Sinänsä on melko varmaa, että jos olisin yhdeksäntoistavuotiaana jatkanut tavoitteellista kirjoittamista, olisin melko piankin törmännyt liian koviin seiniin ja liian syviin pudotuksiin. Päiväkirjani peili ei siinä valehdellut, että tosiaan olin poikkeuksellisen naiivi, kypsymätön ja kykenemätön näkemään mitään muuta kuin oman kapean maailmani. En olisi myöskään kestänyt realistista kritiikkiä, en vaikka kuinka kauniisti annettuna. Kun sitä joskus myöhemmin sain englanninkielisistä teksteistäni, saatoin aina puolustautua itselleni sillä, että nehän eivät olleet äidinkielelläni... joten niiden keskinkertaisuus oli anteeksiannettavaa. Mutta auta armias, jos olisin joutunut kohtaamaan epätäydellisyyden äidinkieleni tuotoksissa, joihin olisin sitonut ihmisarvoni ruvetessani tavoittelemaan niillä jotain todellista! Kun katsotaan historiaani, kuinka todennäköistä on, että olisin ylipäänsä selvinnyt siitä?

Ei kovinkaan.

Siispä voi ajatella, että näin tämän oli mentävä; tämä tie oli kuljettava. Se ei silti tee siitä vähemmän katkeraa. Miksi ylipäänsä sen piti olla tarpeellista? Miksi minun piti elää sellainen lapsuus ja nuoruus, etten ollut valmis mihinkään, saati sitten totuuden tavoitteluun? Miksi minun piti kasvaa vieraaksi itselleni ja vieraaksi kaikelle? Eikä millään hyvällä ja mielenkiintoisella tavalla. Miksi tämän pakon piti syntyä näin lähtökohtaisen tyhmään päähän?

Lissu kysyi tarkennusta siihen, miksi haluan kirjoittaa. En minä halua. Kirjoittaminen on tuskallista ja kurjaa ja täynnä samoja pelkoja kuin kaikki muukin, missä pitäisi tehdä ja tuottaa jotain: miten minä voisin onnistua? Missään? Tarinat eivät ole virranneet minusta helposti sitten ikävuoden neljätoista, kun aloin - vielä silloin tiedostamattomasti - tajuta, etteivät sadut riitä, ja että totuuteni ovat liian yksinkertaisia; ettei maailma oikeasti, todella ole sellainen enkä edes minä. Silti minun on pakko kirjoittaa, eikä se ole sellaista, että sanat sitten vain väistämättä tulevat. Eivät ne tule. Ennen kuin sitten ehkä tulevatkin. Minun on pakko yrittää, koska muuten petän itseni; petän sen, mitä pohjimmaltani olen. Kohtalo on liian hieno sana, koska en usko, että välttämättä koskaan tuotan mitään kenenkään maailmaa muuttavaa... on vain niin, että minun kuuluu kirjoittaa. Ehkä kuuluu muutakin, paljonkin, mutta jos en kirjoita, kuivetan ja näännytän osan itseäni. Se on nyt lopultakin selvää.

Keijuvaltakunta nyt kerta kaikkiaan on painanut merkkinsä otsaani välittämättä vähääkään siitä, miten todennäköistä on, että selviän sen kanssa, eikä se tule koskaan antamaan minulle rauhaa.

En siis luule, että tästä tulisi sinänsä mitään. Se on irrelevanttia. Vain sillä on väliä, että yritän. Tosissani. Loppuun asti.

Ja vasta nyt olen tarpeeksi aikuinen kyetäkseni kehittymään, mikä on kuitenkin osa sitä tosissaan yrittämistä. Vasta nyt. Niin epäoikeudenmukaista kuin se onkin.

(Huomautus itselle: partitiivimuotoiset otsikot vastedes kielletty liikakäytön vuoksi.)