Kun flunssa ei juuri muutakaan ole sallinut, olen jatkanut elokuvasivistyksen linjalla. Eilen illalla katsoin pahimman kurkkukipuni unohtamiseksi lopultakin Totoron, joka todellakin oli aivan lumoava. Siinä ei ole mitään sokerista, sen satu on tarpeeksi mystistä ollakseen sitä kiehtovampaa ja sen henkilöt ovat uskomattoman tarkkanäköisesti rakennettuja, aitoja ihmisiä. Siinä ei ole mitään turhaa, ei kerta kaikkiaan yhtään turhaa ruutua. Aivan täydellinen jalokivi.

Tänään otin itseäni niskasta ja katsoin pitkään hyllyssä lainassa nököttäneen Kolmannen miehen. Odotukset olivat kai liiankin suuret, sillä minusta se oli valtavan komea, mutta entä sitten? Olin jotenkin kuvitellut sen juonen olevan kovinkin monimutkainen ja dekkarinomainen - ja toivonut, että nyt kerrankin saisin nautiskella esimerkillisestä mysteeristä - mutta eihän se ollutkaan ollenkaan sellainen. Toki siinä on tyylikkään kompleksisia henkilöitä, hankalia moraalisia kysymyksiä, valoa ja varjoja ja ennen kaikkea uskomattoman hienoa visuaalista ja myös auditiivista elokuvataidetta. Minuun se ei henkilökohtaisesti osunut vetoamaan millään tavalla, mutta laajensi kyllä kuvaani sodanjälkeisestä tilanteesta.

Olenko jotenkin naiivi, kun pidin Totorosta enemmän? En tiedä. Totoro kosketti minua - sen lapsuuskuvaus oli oivaltavaa, ja se käsitteli elämän perimmäisiä kysymyksiä. Kolmas mies käsitteli sitä, miten ne perimmäiset kysymykset sotkeentuvat matkalla, joten ei kai ole ihmekään, että se ei minua miellyttänyt. Mutta miten lie itselleni olisi käynyt olosuhteissa, joissa on vain jotenkin selvittävä hengissä eikä peli ole enää reilua, ei ehkä ole koskaan ollutkaan? Kenellä silloin on varaa pitää kiinni moraalista, ja missä mittakaavassa? En niinkään ajattele Harry Limea vaan naispääroolia ja hänen valintojaan.

Minä yritän elää Totoro-maailmassa, jossa on paitsi oikea ja väärä, myös lumousta. Mutta kuinka kauan voin niin tehdä? On niin helppoa, kun ei joudu koettelemaan omia valintojaan eikä tarvitse nähdä vaivaa ollakseen hyvä, tai ainakin ollakseen olematta paha. Mitä sitten, jos joudun?