Arin klassisilla säännöillä pelattavassa Star Wars -kampanjassa oli tänään uuvuttavan jännittävä sessio: Kloonisotien eräästä alkuselkkauksesta juuri selvinnyt, parista keskivertojedistä ja muutamasta siviilistä koostuva seurueemme haaksirikkoutui(!! totaalisesti!!) kesken rutiinimatkan Mandaloreen(!!), jossa joutui Dookun(!!) joukkojen vangiksi. Loppujen lopuksi meitä ei kauaa selleissä pidelty, mikä kylläkin johtui lähinnä Mikiksen nerokkaasta pelaamisesta ja loistavasta nopanheittotuurista. Kaikki pääsivät heiluttelemaan aseitaan, myös Mikiksen hahmo, naiivi pikku rakentelijanero, joka oli mistään tajuamatta onnistunut saamaan Dookun tusinakätyrit pitämään itseään suurena jedimestarina ja juoksenteli sitten pitkin käytäviä kahta lasermiekkaa heilutellen. Älkää edes kysykö, mistä se oli ne saanut.

Minun osaltani koko soppa huipentui Joonaksen jedin ja minun padawanini taisteluun Dookun oppilasta vastaan: Ari myönsi aivan suoraan, että kuolema oli hyvin lähellä ja jopa todennäköinen. Minä en siinä vaiheessa niinkään hermostunut, kun oli vain pakko yrittää pysyä noppalaskuissa mukana. Sitä paitsi hahmoni oli suunnattoman helpottunut, kun oli selvinnyt kohtalaisen hyvin vankityrmässä kokemistaan hirmuista (häneen oli laitettu kaivautumaan Pimeän Voiman läpitunkemia lihansyöjämatoja, jollaisia hän oli juuri pari päivää aiemmin todistanut kaivettavan entisen, rakkaan mestarinsa lihasta - me kaikki pelaajat yökkäilimme inhosta, kun niitä taas ilmaantui kuvioihin). (Hahmoni on siis naispuolinen twi'lek ja samoin tuo alkuperäinen mestarinsa, joka on itse asiassa esitrilogian Aayla Secura.)

Heiteltiin siinä edestakaisin kourakaupalla deekuutosia, kulutettiin joka ikinen sankaripiste ja keikuttiin aivan reunalla niin selviytymisen kuin pelaajan pinnankin suhteen, mutta hengissä kuitenkin lopulta pysyttiin. Niin onneksi kaikki muutkin, ja poiskin päästiin entistä paremmalla aluksella. Sessio oli kaikkiaan adrenaliinin, tunnekuohujen ja koettelemusten täyteinen juuri oikealla tavalla.

Kun se loppui, olin kuitenkin hiukan poissa tolaltani siitä, että pelinjohtaja oli näin aikaisessa vaiheessa kampanjaa heittänyt meidät todennäköisen hengenlähdön vaaraan, ja jouduimme käymään pitkän niinmutentäsjosmeoiskuoltu-keskustelun. Kyse ei ollut siitä, että olisin kiukutellut mahdollista häviämistä (vaikka harmittelinkin, kun unohdin vieläkin monessa kohdassa, mitä kaikkea olisin voinut käyttää hyväksi), vaan siitä, että pelkäsin, että jos hahmoni kuolisi, pelaaminen loppuisi osaltani siihen. Juuri kun olen päässyt hyvään vauhtiin ja alkanut edes hiukan luottaa itseeni pöytäpelatessa... ja juuri kun tarinaan oli pääsemässä sisään, niin että se alkaisi viedä mennessään... se olisikin taas kerran loppunut siihen. Tai jos hahmoista useampi olisi heittänyt henkensä, niin kuin myös oli varsin mahdollista, olisi ainakin koko kampanja sammunut siihen, enkä uskonut, että olisimme saaneet uutta aikaan samaa momenttia käyttäen. Niin moni kampanja, jota olen halunnut pelata, on kuivunut kokoon joko omasta tai muiden syistä, että olin lähes neuroottinen siitä, ettei moista taas tapahtuisi.

Ari onnistui kuitenkin lopulta saamaan pieneen nyyppäripelaajan päähäni, että se ei olisi ollut mikään ongelma - uusi hahmo olisi kuulunut aivan normaaliin päiväjärjestykseen, eikä kampanja sinänsä ollut missään vaiheessa vaarassa. Tuli taas vähän varmempi olo, kun tietää enemmän ja saattaa luottaa enemmän - ja ennenkaikkea tietää, että kommunikaatio on saatu toimimaan. Ehkä minä kommunikoin yhä vähän liikaakin, kun kuitenkin hermoilen aivan kaikesta, mutta tuleepahan sitten selvitettyä.

Yleisesti ottaen rakastan Tähtien sodan universumissa pelaamista. Se on niin kaukaisilta nuoruuden ajoilta rakas, että se tulee aina olemaan taianomainen ja siinä pelaaminen itsessään lähes hurmiollista: että saa ainakin jollain tavalla olla siellä. Ja tietenkin pitää saada pelata jediä! Siitäkin huolimatta, että tiedän, että jedihahmoillemme tulee se lopullinen kuilunreuna eteen ennemmin tai myöhemmin ja melko piankin: Ari ei ole jättänyt meille mitään illuusioita siitä, että hahmomme selviäisivät jedipuhdistuksesta. En minä sitä sure, koska tiesin sen hahmoa valitessani. En vain ollut valmis luopumaan siitä vielä, kun juuri olen alkanut hahmottaa sen mielenliikkeitä ja saada sen elämään itselleni...

Kokenut pelaaja voi nyt tietysti katsoa minua nenänvarttaan pitkin ja kommentoida, että sellaista se on, eikä pelaajan pitäisi odottaa hahmon voivan säilyä hengissä mistään metasyistä kuten tarinan jatkumisesta tai omista toiveista. Tiedän, ettei pitäisi, mutta minä olen vielä niin aloittelija, etten halua peleiltä sitä samaa epäoikeudenmukaista sattumanvaraisuutta kuin elämältä on kestettävä. Haluan, että pelaaminen on hauskaa, kunnes tunnen oman osaamiseni ja kontrollini niin varmaksi, että kestän muutakin.

Onneksi se on Arin vetämänä pääosin ollut erittäinkin hauskaa, vauhdikasta ja turvallista. Ja onneksi saa pelata hyvien ystävien porukassa, jossa peli sujuu, enkä tunne oloani ollenkaan sellaiseksi, että minulta vaaditaan enemmän kuin kykenen antamaan ja suorittamaan.

Kampanjasta ja sen hahmoista  toiste enemmän. Luvassa on paljon hehkutusta muiden pelaamisesta, se on varma. Sekin on ihanaa: että paitsi ettei koe itse tulevansa negatiivisesti arvostelluksi, voi myös vilpittömästi arvostaa kanssapelaajiaan.

(Hämmentävää. Kategoriat ihan oikeasti avittavat kirjoittamista.)