Suurten tunnekuohujen jälkeen pääsin suorittamaan lyhyemmän versioni mökille karkaamisesta: menin Tofan luokse saunaan. Molemminpuolinen sympatiseeraaminen elämän epäoikeudenmukaisuudesta oli helppoa puusaunan ja muta- ja suolakylpyjen pehmittämänä ja tietysti Tofan siidereiden ja ruokavuorien vahvistamana. Sitä kuivaa seljankukkasiideriä olisi voinut juoda vaikka koko yön! Ei nyt kuitenkaan juotu; sen sijaan nukuin untuvapeittoon kietoutuneena antiikkisessa sivustavedettävässä, Aino-ryijyn alla, toinen Tofan hurmaavista pallokissoista viereisessä tuolissa tuhisemassa, ja rentouduin pelkästään siitä tiedosta, että ulkona oli metsää joka suuntaan ja kirkas tähtitaivas sen yllä. Männynrunkoja, sammallaikkuisia harmaita kiviä, kellastuvia varpuja, satunnaista vanhaa vihreää (kun yö syö kirkkaat ja vaaleat värit), jäkälää, etäisyyttä - sitä, missä sielulla on koti, vaikka sen aina onnistuukin unohtamaan. Ei se ole suurellista ja ihmeellistä, mutta koti kuitenkin.

Sitä paitsi se antiikkinen sivustavedettävä soi viehättävän mielikuvituksellisia unia, kun nyt viime aikoina fanilliset kiinnostuksen kohteeni ovat löytäneet yllättäviä uusia koukkuja.

Apropos fanitus, Rowling sitten avasi Dumbledoren kaapin. Olihan se kyllä ihan loogista - ei sitä paljon selvemmin olisi Deathly Hallowsissa voinut sanoa.

Kun nyt linkittämään ruvettiin, niin minäpäs nokitan tanssivia papukaijoja sun muita snobistisesti korkeakirjallisuuspastissilla: LOLcat Wasteland. (Ei niin, etten olisi itsekin sitä papukaijaa ihastellut. En kylläkään sen musiikkimakua - vaikka minä nyt olen paraskin puhumaan musiikkimausta, kun en mitään koherenttia sellaista omaa. Enkä oikein epäkoherenttiakaan.)

(Mikä ei tietenkään ole mikään uutinen kenellekään.)

...Yhäkin, kun seikkailee auton ratissa tai muualla tuolla ulkona, ja mielee tulee jotain, mitä haluaa kirjoittaa, alkaa muotoilla sitä englanniksi. Saa nähdä, kuinka kauan se kestää.