Olin vielä eilen melkoisen flunssainen, joten nökötin sitten kotona, mutta iloiseksi viihteeksi Laura pistäytyi tuomaan paljon C-vitamiinipitoisia asioita sekä Buffyn "kahdeksannen kauden" viisi ensimmäistä sarjakuvalehteä. Puhuimme taas tauotta niin kauan, että ääneni alkoi jo osoittaa loppumisen merkkejä, niin kuin meille aina tuntuu käyvän, kun onnistumme tapaamaan (ei siis se äänen loppuminen, joka johtui flunssasta). On aivan liian harvinaista ja hirveän vapauttavaa, kun voi jutella jonkun kanssa, joka ymmärtää niin paljon samoja kokemuksia ja tuntemuksia ja muutenkin suhtautuu maailmaan niin hämmentävän samalla tavalla - kuitenkin riittävän eri lähtökohdista, että keskustelusta ei tule tylsää. Ei niin, etteivät useimmat ystävät ymmärtäisi tietoisesti, mutta eivät varsinaisesti oman kokemuksen kautta. On myös voitonriemuista edes välillä tuntea itsensä fiksummaksi kuin muu maailma, kun joku muukin on huomannut samat asiat - joten ne ovat tosia eivätkä omaa kuvitelmaa.

Liekö sitten ollut syynä tai ansiona sukulaissieluinen keskustelu vai se, että lopultakin pääsi innosta kirjaimellisesti hihkuen käsiksi Buffyn ja kumppaneiden uuteen tulemiseen? Joka tapauksessa olen kirjoittanut kolme ja puoli sataa riviä eilisen jälkeen. Yli kymmenen sivua! Noin vain! Edes erityisesti yrittämättä! Ja mikä vielä parempaa, se on kaikki tekstiä, joka tuotti minulle sitä ennen kovasti vaikeuksia! Ja vieläpä kaksi eri rävellystä, toinen jo pitkällä, mutta ongelmakohtaan juuttuneena, ja toinen sellainen, jonka alku ehti osoittautua ärsyttävän vaikeaksi. Kun olin päässyt siitä alusta, se kuitenkin kerta kaikkiaan vain lensi! Hakkasin näppäimiä kuin hullu - etenkin, kun hahmot olivat vihaisia, jolloin taoin ainakin yhden kynnen poikki! No, muutama kohta pitää kirjoittaa uusiksi, mutta sekin johtuu siitä, että totesin vauhdissa laittaneeni hahmot toimimaan vähemmän luonteenomaisesti kuin niiden pitäisi, ja voin korjata sen.

Niin että se voi tapahtua. Vaikka hetkeen ei keksi, miten jotain virkettä jatkaa, niin jo piankin voi keksiä. Ja välillä se on helppoakin! E väitä, että kirjoitin sanaakaan Nobel-tekstiä, mutta kirjoitin, ja olen joihinkin kohtiin jopa itse ihan kohtuullisen tyytyväinen. Ne ovat minusta osuvia ja luonteenomaisia. Sentyyppisessä tekstissä kuin nämä tämänkertaiset se on hyvin tärkeää (vain jumalaisen taitava, nerudamaisen rakastava kuvaus voi olla vielä tärkeämpää). Toinen teksteistä on jopa sellaista genreä, jota en oikeastaan edes odottanut kirjoittavani ollenkaan.

Tietysti takatiskin harmaa kirjanpitäjä yrittää muistuttaa kuivasti, ettei sillä mitään väliä ole, koska kirjoitin sen väärällä kielellä - kukaan ei koskaan lue sitä. (Ja että kummakos minun on kynttäni katkaista, kun ne ovat aina katkeilleet jo, jos niihin päin hengittää.) Mutta mitä sillä on väliä! Minä kykenen tuottamaan tekstiä!! Paljon tekstiä!! Tuskattomasti!!

Mitä nyt luomisen jumalaista tuskaa. Kauan sitä onkin kaivattu.