Anyway. I read this fabulously written, long, difficult story about a broken character and his attempts at recovery. It was… it was, honestly, the most moving, most beautiful, most impressive piece of fiction I can remember reading in the past months. That it was fanfiction is completely incidental, it has nothing to do with the impact, the deeply insightful descriptions of trauma, of abuse, of the fight to break free of that abuse – both systematic in that universe and horribly personal to the protagonist.

And I thought I should have been inspired by that struggle to fight harder to be healthier and stronger myself.

I wasn’t.

Because there’s nothing to struggle for. The protagonist has suffered horrible experiences and is a prisoner of those experiences, but he longs to be free of them, to be himself, to live the life he wants, fulfill his dreams and show his worth – of which there is so, so much, once he can (well, not once, but in parts, in time) free himself.

I – I have no real burden of such imprisonment, have not had any for a long time, and even then it was a house of snow, maybe, compared to the prisons of terror for that protagonist. But I have nothing to give either. What would I fight to show? I’m nothing special. In fact, I’m not much anything.

I couldn’t feel horrified at the abuse, because it wouldn’t have been a hindrance to me. What would there have been to hinder?

Nothing.

Why the fuck am I still alive?

My two week’s respite from finishing a piece, ANY piece, of study reports or papers is over. I know I could produce something that passes, even reasonably. And I still don’t. And I still neglect some aspects of my job very badly. I just don’t. Anything. And I miss people horribly – HORRIBLY – but constantly fail at how to be with them, far less (what I even more horribly crave to be able to) be there FOR them. And how could I, when just existing is intolerable unless I hide from that existence into other worlds. Minute by minute, second by second, heartbeat by heartbeat, my life drips by, and I cannot make it a life.

I’m such a waste. And I was supposed to be better now – after all, I just had two weeks’ respite, even.

tai sitten lopeta kirjeiden lähettäminen:

niiden postileimana on aina vain Kuolema

eikä kalmanhajua saa enää peittoon."

En väittänyt vastaan:

mitäpä kilometreistä riitelemään

rajattoman valtakunnan rajoilla?

Katsoin peiliin kunnes se menetti reunansa

ja tunnistettavat muotonsa, jätti jäljelle vain

syvyyssuhteet ja värien absoluutit

yhteiset kaikelle (joskaan ei kaikille)

ja sitten 

          käänsin peilin pois

No, se on nyt sitten myöhäistä. Ja se on minulle ihan oikein.

Tietenkin suren. Mutta surin jo koko ajan sitä, etten päässyt omien epäonnistumisteni yli ja lähelle, vaikka halusin ja vaikka rakastin.

Rakkaus on tekoja. Siis - en rakastanut.

Ja nyt, nyt suru on minulle ihan oikein.

- Pudotan nämä naamakirjasta tänne, koska rehellisyyden arvo nollaantuu kummasti noloudesta. Ei tarvitse kaikille puolitutuille esitellä alusvaatteitaan (noin kuvaannollisesti siis), ei se ole sen paikka. -

Nukuin siis tavanmukaisen perjantaiväsymyksen tyypilliseen malliin liikaa, kun tarkoitus oli vain ottaa torkut, jotta jaksaa lähteä lyhyessä ajassa mahtavaksi ihmiseksi osoittautuneen kollegan läksiäisbaaritukseen. Jäi baaritus, mikä sekin on aivan tyypillinen malli: mikä takaa, ettei uni maistunut niin hyvin, koska hermostutti, oliko sittenkään niin tervetullut seuraan kuin itse olisi mielellään halunnut olla - liian vääränlainen, liian väärät kiinnostuksen kohteet, liian vanha, liian liian.

Tuli myös unen myötä perspektiiviä, niin kuin usein käy. Tällä kertaa erinomaisen epätoivottavaa perspektiiviä, mutta totuus on totuus, ei se mukavuutta kysy.

I realized I suck at my job, and it's not because I don't have the resources, the "spoons" so to speak, to do it well. I just don't have the will to prepare properly. And that's because in truth I secretly resent it as the wrong job for me, and as a failure option anyway.

See what a delusional snob I actually am?

P.S. Miten helvetissä muut ihmiset vielä sitten työn ja lapsille ajan antamisen lisäksi (mitä viimeisintäkään mun ei edes tarvitse tehdä! ja miten ylipäänsä ikinä luulin minusta siihen riittävän, vaikka kuinka haluaisin?) jaksavat siivota, laittaa ruokaa, käydä konserteissa tai yhdistystapaamisissa ja vielä nauttia niistä asioista? Minä en jaksa mitään. Ei, ei tämäkään nyt liity siihen, etten työtä jaksaisi - sen verran kyllä menisi. Mutta kun en nähtävästi viitsi. Mistä tiedän? Koska kun oli tällä viikolla yhdelle tunnille pakko valmistautua perusteellisesti, jottei homma olisi mennyt kahdenkymmenen hillerin pitelyksi kuten edellisellä tunnilla, kaikki sujui loistavasti. Eron voi siis tehdä. Sen voi nähdä. Ja minä en vain viitsi, koska olen muka moisen yläpuolella.

Osaan ainakin jo estää katastrofaaliset romahdukset, mutta jaksamista on silti aivan liian vähän.

Sain lyhytterapian terapeutilta kyselylomakkeen, jossa pitäisi määritellä, mitä tavoittelee milläkin elämänalueella, miten tärkeää se on ja miten siinä on onnistunut. Voisin nauraa sekä sille, että moiset pitäisi mahduttaa kolme senttiä korkeaan ja kaksitoista senttiä leveään lokeroon per osa-alue, että sille, miten järjetöntä moinen arvotus on. Jo kevyelläkin läpikäynnillä tärkeyspisteiden keskiarvo on lähellä yhdeksää ja onnistumisten keskiarvo jossain kahden kieppeillä. Aion silti tehdä sen kunnolla ja katsoa, mitä terapeutti sanoo - eihän sitä koskaan tiedä, josko jostain jotain yllättävää viisautta löytyisi.

Lisäksi tein sen jo tutuksi tulleen numeroarviolomakkeen, jolla mitataan masennuksen astetta. Huvittaa sekin: tulokset ovat yhä jossain keskivaikean masennuksen pahemmassa päässä, mutta minkäs teet? Sen kanssa on vain pärjättävä jotenkin, koska ei luovuttaakaan aio.

En minä oikeastaan osaa toivoa, vain roikkua kynsin ja hampain. Mutta yhtä asiaa yritän nyt kuitenkin parantaa, koska se haittaa sosiaalista elämää niin paljon. En viitsi nyt puhua siitä sen enempää, koska se olisi vain itsekeskeistä, turhamaista, epäoleellista ja kaikkea sellaista, mutta koska se nyt kuitenkin on selkeä este, niin. Menenpä tästä.

Mutta kivikuorma se silti on, tottumuksen muurikin. Sen voi purkaa ja siirtää. Tarkoitukseni ei ole missään vaiheessa ollut luovuttaa tai päättää, etten sittenkään halua kirjoittaa enää julkisesti.

Tämä on ollut jollain tavalla aikuisen kesäloma, vaikka onkin vielä paljon stressiä ja paljon tehtävää. Kaipa sitä hallitsee niin vahvasti matka Grunwaldiin ja takaisin toisen aikuisen ystävän kanssa mukavissa hotelleissa (vaikka niiden välillä olikin aivan liikaa automatkaa). Siten se on omalta osaltaan hilannut minäkuvaa ja itsetuntoa kohti normia... ja se taas tarkoittaa sitä, että uskaltaa osaltaan edistyä hankalammissakin asioissa. Ei niin, ettei eteneminen olisi yhä turhan hidasta ja ettei työn alkaminen jo ensi viikolla tuntuisi aivan liian nopealta, kun niin paljon niin paljon vielä... Ja silti: en ole täysin lamaantunut. Olen edistynyt. Ja edistyn.

Ropecon meni tavallisesti, ei siitä mitään sen ihmeempää. Työpaikka järjestyi samasta koulusta kuin viime vuonnakin, mikä on sekä palkitsevaa että hermostuttavaa. Valmistuminen on edes vähän lähempänä, ja se lisäraha tosiaan tuntuu konkreettisesti näkyvän tuolla edessä melkein jo ulottuvilla (meneehän se sitten lainoihin, mutta saapahan ainakin joskus elämässään niitä lainoja maksettua!).

Henkilökohtainen elämä voisi olla vielä aktiivisempi, mutta on se hiukan parantunut sekin. Tulee sentään lähdettyä eikä annettua aina sille vihoviimeiselle peilikauhulle periksi, ja harrastuksiinkin olen saanut taas tartuttua. Ainakaan säännöllisten tanssituntien etsiminen ei aiheuta vain uupumusta ja siten luovutusta, vaan tuntuu energisoivalta. Ystäviä voisi silti nähdä useammin. Aivan puhtaasti fyysisen inertian voittamista täytyy harjoitella: kaikki lähteminen on liian hidasta, ja aikaa tuntuu olevan siten aina liian vähän. Tiedän, että se on treenauskysymys kohti arjen nopeuksia, ihan samanlainen kuin paluu jokapiväiseen työelämään, joten uskon sen voivan myös vähitellen korjaantua.

Mitä muuhun yksityiselämään tulee, juuri tällä hetkellä päällimmäiset ajatukset ovat ristiriitaisia ja ärtyneitä - en oikein tiedä, itseenikö vai muihin - enkä saa muotoiltua niistä salonkikelpoista tiivistelmää. (Yritin jo noin viisi kertaa ja pyyhin saman tien.)

Kohtapuoleen lisää - on edelleen käymättä läpi ne menneen vuoden lukemiset, ja saattaa olla jotain ajatuksia viime aikojen yhteiskunnallisistakin seikoista, vaikken edelleenkään tähtää mihinkään säännölliseen mielipiteiden jakeluun.

Kaipasin sanoja ja kaipaan yhä. Eikä kaipauksen myöntäminen ole koskaan helppoa: aina siinä laittaa itsensä alttiiksi; paljastaa yrittävänsä jotain, joka ei ehkä onnistukaan. Mutta liekki valaisee itsessäänkin, sai siitä suuremman tulen tai ei. Ja jos ei raapaise sitä, ei tulta ainakaan voi sytyttää.

Kaipaan.

On kesäloma, on voiman aika, olen selvinnyt työvuodesta (no, se ei ollut aivan kokonainen, mutta se taas ei ollut minun muutettavissani) ja tunnen itseni taas hiukan enemmän kykeneväksi. Nyt on aika uskaltaa asioita siltä pieneltä itsetunnon portaalta, joka on noustu: ehkä se tosiaan on oikeaa edistystä, vaikka sitten hitaampaa kuin halusin.

Palaan niihin omiin tavoitteisiin erikseen, mutta on myös sosiaalista mietittävää, mitattavaakin. Olisiko mitenkään mahdollista edistyä myös pois tästä kotiin hautautumisesta, jähmettymisestä peilin edessä, loputtomasta vääriin asioihin keskittymisestä? Minä nimittäin todella haluan tavata ihmisiä, joista pidän – ja heitä on paljon. Käy vain yhä niin, että lähteminen bileisiin ja tapaamisiin on yhä vain vaikeaa, koska on niin epävarma ulkonäöstään, ja se taas johtuu (paitsi sen ulkonäön kasvaneesta epätyydyttävyydestä) siitä, että pelkää, ettei pidetä; että torjutaan... Mutta pohjimmiltaanhan silloin esteenä on oma itsekeskeisyys: ajattelee vain sitä, mitä itse saa ja miten itse ”suorittaa” toisten hyväksyntää kohti – kun sen sijaan jos kerran todella ihmisistä välittää, kannattaisi keskittyä heihin! Siihen, että uskaltaa kysyä, mitä heille kuuluu. Siihen, mitä he voisivat haluta. Ei siihen, tuleeko takkiin tai miten mahtavasti pitäisi osoittaa toisaalta välittämistään ja toisaalta omaa mielenkiintoisuuttaan (koska pelkää kuollakseen, ettei sitä ole tipan tippaa, ja sitten kaikki menevät pois eivätkä tule takaisin).

Kyllä, minä olen aivan tosissani tiedostanut tämän. Kun vain myös muistaisin sen silloin, kun se riivatun peilikuva tunkee tielle sotkemaan asioita ja nostaa miljoona heijastustaan peikoiksi muillekin seinille! Yritän. Yritän taistella sitä vastaan ja heittää sen sivuun, ja toivottavasti onnistun siinä paremmin vähitellen, kun en enää joudu käyttämään niin paljon energiaa itsevihaan.

Siitä on näet sekin entisestään kehää pahentava seuraus, että kun istuksii omien mörköjensä kanssa kolossa, ei koe eikä näe kiinnostavia asioita, joista toisten kanssa puhua. Näkee vain liikaa omia pikku juttujaan, ja koska ne ovat siinä iholla koko ajan, toisten seurassa pudottelee ensin vain niitä ympäriinsä kuin irtoavaa hilsettä tai koirankarvatakkuja, ja vaikuttaa taas siltä kuin ei ajattelisi tai edes haluaisi ajatella muuta kuin itseään! Kuka nyt toisen hilseitä silmiinsä haluaisi?

Aion keskittyä korjaamaan sen. Kyse ei ole siitä, etteivät ystävieni ajatukset ja tekemiset kiinnostaisi minua, vain ajatuksettomista defensseistä ja juuttuneista malleista, joita en itsekään pidä hyvinä ja joista haluan oppia pois.

Tätä samaa vanhaa, kuivunutta ongelmakimppua on osaltaan myös yritykseni pitää taukoa tästä päiväkirjasta. Koin, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa ja etten halunnut enää kertoa vajavaisuuksistani, kun kerran oli jotain haurasta, mutta sentään vähitellen vahvistuvaa tulosta sellaisistakin asioista, jotka eivät olleet pelkkiä olemattomuuksia (kuten työ). Ajattelin, että kyllästytän tuttuja entisestään. Paradoksaalista kyllä, taitaa silti olla parempi purkaa päällimmäiset turhautumiset täällä, koska silloin toiset voivat itse itsekseen valita, haluavatko ottaa sen kyllästymisen riskin.

Ai kirjoittamisen itseisarvo? Ei niin, että olisin oikein ehtinyt ajatella asiaa totutellessani arkirytmiin ja sosiaalisesti raskaaseen työhön – mutta eiköhän tästä ajatustenpurkumallista saavutettu hyöty ole tekstitaitoa vienyt niin pitkälle kuin voi viedä. Jos jotain aikoo kirjoittaa, on selkeiden tavoitteiden opettelun vuoro. Siksikin halusin pitää taukoa ja miettiä, miten niitä toteuttaa.

Se on kuitenkin asia erikseen. Olen tässä, ja tästä voi tarkistaa, mitä päässäni liikkuu – ja että osaan yhä purkaa niitä liikkeitä, eikä sinun – juuri sinun – tarvitse olla terapeuttini, kun kohtaamme. Ja että opettelen olemaan enkä pelkäämään neuroottisesti, mitä ajattelet minusta.

Kerro minulle, mitä sinulle kuuluu. Haluan tietää.

P.S. Talven aikana lukemistani kirjoista sitten kohta. Ehkä muustakin välillä.

On aika lakata odottamasta ja epäröimästä, aika lakata olemasta olemassa vain mahdollisena, ei koskaan toteutuvana. Ei ole enää aikaa vältellä, siirtää. Prokrastinaation keisarinnankin on joskus luovuttava kruunustaan, kun maailmanjärjestys marssii eteenpäin.

On siirryttävä paikaltaan, irti tahmasta ja kahleista ja laatikoista ja penseydestä. Kapteeni Aika armahtaa nykyään kauemmin kuin ennen - nornienkin kärsivällisyys lisääntyy vuosien myötä - mutta ei loputtomiin.

Olemisesta on tultava liikettä. Niin se nyt vain on. Ei väkisin, ei pakolla, vaan siksi, että muuten elämä kerta kaikkiaan loppuu.

Olen lukenut joululomalla kirjoja ahmimalla, levännytkin. Olen onnistunut kaksi kertaa lähtemään sosiaaliseen joukkotapahtumaan, ja se on jo paremmin kuin ennen lomaa, jolloin en onnistunut seitsemästä-kahdeksasta kertaakaan. Olen alkanut asettua maailmaan ja katsoa, miten siinä voisi kestää (ja ratkaisu on kuin onkin yksinkertainen: olematta paikallaan; liikkuen kohti muuta kuin sitä, mikä on nyt ja mikä on raskasta, melkein sietämätöntä).

Fluoksetiini on toistaiseksi pitänyt apuna, ja syömiseni on normaalia.

Olen tänään kirjoittanut 165 riviä suomeksi ja 60 riviä englanniksi (tämän lisäksi).

Olen mahdollisesti päässyt eräästä vanhasta, raskaasta rautapallokahleesta, jota Se Harmaa Kirjanpitäjä on aina tasaisin väliajoin kiillotellut. Mahdollisesti. En ole vielä varma.

Askel on haparoiva ja yhä turhan töksähtelevä, mutta olen ottanut jo yhden, kaksi, kolmekin. En aio pysähtyä heti.